lauantai 21. joulukuuta 2013

44,7.

Tänään aamulla. número mágico. Ja mitäs jouluun on aikaa... 3päivää. Ja kolmesataa grammaa.


Fiilis on hyvä.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Marraskuu lähenee loppuaan ja vuosipäivä taas on taas hetken lähempänä. Kohta on vuosi siitä kun anoreksia saapui kuin varkain takaisin mun elämään. Vuosi sitä ollaan taas jo kamppailtu, välillä voitolla mutta useammin häviöllä oon ollu. Tällä hetkellä eletään hieman valoisempia aikoja kuin esimerkiksi kuukausi sitten. En ees osaa pukea sanoiksi kaikkee mitä mun päässä liikkuu tällä hetkellä. Jokainen hyvä ajatus saa seurakseen kaksi huonoa. Yritän kovasti päästä eteenpäin, mut oon huomannu et se ei todellakaan riipu siitä paikasta missä mä oon, täällä oon yhtä hukassa ku mitä olin suomessakin. Ajattelin asettaa itelleni takarajan, jolloin painon on oltava vähintään 45kg ja se on joulu. Muutama viikko, kaksi ja puoli kiloa. Itestäänhän tän on lähdettävä. Haluan lihoa, haluan laihtua. Kuinka ristiriitaista?! I know.

Tuntuu että karma on iskenyt tätä tyttöä takaraivoon sellasella voimalla ettei oo tosikaan. Tässä kun on ollu aikaa kelailla kaikkia tehtyä juttuja, niin ei ihmekkään jos elämä ei mulla oo ruusuilla tanssimista. Ehkä tästä eteenpäin toteutan ajattelumallia; tee niinkuin toivoisit itsellesi tehtävän.

Jos musta joskus tulis vielä hyvä ihminen..


maanantai 18. marraskuuta 2013

Mulla on iso ikävä.. En ees osaa kertoo kuinka iso.. Musta on ihanaa olla poissa suomesta, mut samalla kaipaan sinne takaisin. Lapset ja J. Vanhemmat. S. Mulla on ikävä<3

Erityisesti mä haluisin kuulla eräästä, joka on ollut aina lähellä mutta niin kaukana. Jos voisin kääntää  aikaa taaksepäin, tekisin sen ja viettäisin sen viimeisen yön, ne viimeiset tunnit tän ihmisen kanssa.. Sä tiedät, jos luet tän. En voi pyytää sulta enää anteeks, koska oon tehnyt sen jo liian monta kertaa.

Ihan hävettää.. 

Se on se pelko. Se ihmismielen paha vihollinen.



43,4



maanantai 28. lokakuuta 2013

Maisemanvaihdos.

Tää tekee hyvää. Pomo pakotti sairauslomalle, mä tottelin. Ei niin mun tapaista totella muita. Seinät kotona ahdistaa. Tutut naamat ja maisemat vielä enemmän. On pakko päästä pois. Matkalaukku oli pakattuna 20minuuttia lähtöpäätöksen jälkeen.

Tässä sitä mennään. Kohti Espanjan ilmastoa. Sinne mun on hyvä mennä, siellä mun on hyvä olla. Siellä mä käännän mun elämän suunnan. Abuelo & Abuela <3 Lähtöpäivä huomenna.

Jos mun jotkut tutut tätä lukee, ne ajattelee tästä samaa mitä aina. Mä pakoilen. Mä lähen karkuun. Niinkuin aina ennenkin. Ehkä tää on vähän sitäkin. Mut se ei vaan riitä et laitan puhelimen kiinni ja yritän pitää etäisyyttä. Mut on kuitenkin helppo löytää. Ensin ajattelin muuttoa toiselle pakkakunnalle, missä kukaan ei mua tunne, vois alottaa ihan alusta. Päädyin ratkaisuun, koska haluun totisesti etäisyyttä asioihin. Mikäs oliskaan parempi paikka kuin Espanja. Niimpä, ei sellasta ole.

Lapset seuraa perässä noin kuuden viikon päästä. Samoin muu perhe. Nyt mulla on ehkä enemmän aikaa purkaa ajatuksia tänne. Saada vähän selvyyttä tilanteeseen ja oman pään sisään. Nyt mä selvitän mistä tää kaikki johtuu.




Haikein tervesin; Carolina.

maanantai 14. lokakuuta 2013

 
 
Miten sulla menee nykyään?
 
ihan okei
 
Töihin paluu on varmasti tuottanut arkeen lisää haasteita.
Miten sä oot sovittanut tän uuden arjen edelliseen?
 
ihan okei
 
Aijaa. Mites syöminen? Noudatat varmaan ateriasuunnitelmaa?
 
ihan okei
 
Jostain syystä en usko sua. Näytät taas hoikemmalta ku viimeks.
Mä nään et kaikki ei oo okei. Kerro mulle.
Täällä on turvallista puhua, niinkuin tiedät.
 
...kaikki on okei...
 
 
 
 
43.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Paska tsägä.

Tosiaan, alotin taas työt jotta saisin muuta ajateltavaa kuin tää kurjuus, jossa oon viettänyt liian monta kuukautta. Oon viettänyt nyt hommissa muutaman viikon, ja tää päätös palaamisesta osoittautui ihan helvetin paskaks ideaks. Ajatukset kyllä on tosiaan vaihtunut, mutta stressi on tullut. Syömiset unohtuu, mutta tekemistä riittää. En ehkä oliskaan ollut vielä valmis.

Nyt musta taas tuntuu pitkästä aikaa, et kuulun johonkin, että mun panosta tarvitaan. Hyödyllinen ja tarpeellinen. Se tuntuu omalla tavalla hyvältä. Työystävät oli täysin järkyttyneitä kun lampsin ekana päivänä töihin, ne oli ihan kauhuissaan mun muodonmuutoksesta. Ne tosiaan on nähnyt mut viimeks kakkosen syntymän jälkeen, yli 25kiloa isompana. Ehkä ne tottuu.

Syömiset on siis mennyt päin peppua, tai no ei oo mitään syömisiä. Omena tai appelsiini satunnaisesti. Hävettää.. Kaikille mä sanon syöväni kun kysytään. Nyt paljastan totuuden; paino on taas laskusuunnassa. 45kg.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Kukkuu.

Täällä mä olen. Ylhäisessä yksinäsyydessä. Kaikki on lähtenyt mun luota. Ehkä ne sai tarpeekseen.


Paino 46,7. vittu.

maanantai 5. elokuuta 2013

Anoreksia

Sairaus, joka repii ihmisen palasiksi. Asia, joka kiinnostaa sellasia jotka ovat suht terveitä. Anoreksia tarina, syömishäiriö tarina, anoreksia päiväosasto jne on hakusanoja joilla tänne on joku eksynyt. Moi. Mä oon Carolina ja mulla on syömishäiriö. on kirjoitus jota on luettu eniten.

Pistää miettimään miksi joku googlailee tollasia. Ehkäpä kyseinen henkilö on vaan kiinnostunut sairaista mielistä ja haluaa tietää enemmän sairaudesta? Ehkä ei.. Ehkä kyseinen henkilö etsii motivaatiota omaan laihduttamiseen? Ehkä huono idea tehdä se lukemalla anorektikon blogia. Ehkä se johtuukin siitä, että se joku saa jotain sairasta nautintoa toisen pilalle menneen elämän seuraamisesta. Toivottavasti ei.. Parantumismyönteiset blogit on asia erikseen. Monikin anorektikko taistelee sairaudesta eroon, ja siihen auttaa toisten paranemisen seuraaminen, olen sitä itsekkin tehnyt.

En sano, että tää mun blogi on mitenkään parantumismyönteinen, vaikka kovasti sitä ainakin yritän. Eikä tää oo pelkästään "anoreksiablogi". Se toki on suuri osa mun elämää, edelleen.

Olen itse myös törmännyt blogeihin jotka on 13-16vuotiaiden pitämiä, joissa keinoja kaihtamatta yritetään laihduttaa luurangoksi, anorektisen kauniiksi. Se on mun mielestä enemmän huomionhakuisuutta, johon pitäisi puuttua. Teinit jotka haluaa sairastua anoreksiaan, on mun mielestä säälittäviä.  Se ei ole haluamisesta kiinni, onneksi. Huomionhakuisuutta, toistan itseäni. Anoreksia on todellinen mielensairaus joka näkyy fyysisinä muutoksina. Siihen sairastuu hauras mieli. Niinkuin minä. Siitä paranee vain vahva mieli.

Voimattomaksi vetää.






Ajatukset pyörii jossain ihan muualla kun missä pitäis. Ärsyttää kuinka taas pieni riita saa taas tunteet niin sekasin. Nyt on pakko taas skarpata astetta kovemmin.

perjantai 2. elokuuta 2013

Pesänrakennusta ja päivystystä.

Kiirettä pitää. Vihdoinkin alan olla taas oma vanha minä. Jaksan touhuta ja olla iloinen. Menossa ollaan koko päivä oltu, lukuunottamatta tunnin hengähdystaukoa kotona. Aamulla oli kuopuksen 1,5v neuvola, sen jälkeen ikeaan ja erääseen kauppakeskukseen syömään ja ostoksille. Rahaa palaa, se sopii tähän hetkeen paremmin kuin mikään!

Muhun iski ihan jäätävä sisustusinto, haluun laittaa koko kämpän uusiks. Päätin tosin alottaa ihan pienistä muutoksista, kuten verhoista ja tyynynpäällisistä. Pesänrakennuksella siis tarkoitan tätä, eli ei ole tulossa uutta vauvaa! no way! Ja sit tietty maisteltiin ikean lihapullia.

Päivä päättyi kuitenkin valitettavasti lastenklinikan päivystykseen, nuorimmaisen iskettyä sormet sulkeutuvan autonoven saranapuolelle. Pelkällä säikähdyksellä selvittiin, kaikki neljä. Oli kyllä kammottava tilanne, en oo pitkään aikaan ollut niin peloissani toisen puolesta. Se rakkaus mitä tunnen noita pikkusia kohtaan on niiiiiin vahvaa, ettei siinä oo mitään järkee.

torstai 1. elokuuta 2013

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Tuplaonnea!

Parin viikon hiljaiselon ja itsensä keräämisen jälkeen voin ylpeänä kertoa painon olevan 46,3. Kahdessa viikossa n.kaksi kiloa! Voinko olla iloisempi?! NO VOIN!! Vihdoin olen saanut lapset takaisin kotiin, ja kaupan päällisiksi vielä ihanan tyypin tänne pyörimään. En siis vielä "saa" olla ja asua lasten kanssa yksin, vaan lasten isäpappa on täällä auttamassa ja jakamassa vastuuta. Ja sehän sopii mulle, ainakin on seuraa iltaisin, ettei tartte yksinäisyydessään tuntea oloa huonoksi ja aloittaa syöksyä synkille vesille sen takia.

Paranemaan päin kovaa vauhtia ollaan menossa, ainakin tällä hetkellä siltä tuntuu. Syömiset menee tosi hyvin olosuhteisiin nähden, mutta se on helpompaa kun on kolme muuta joiden kanssa voi samaan aikaa syödä, ilman suurempia paineita. Tästä on taas parempi jatkaa kohti tavoitteita ja onnistumisia!

Ihanaa loppukesää!

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

44,4.

Magic number. Kyllä se sieltä nousee, ottaa näköjään vaan aikansa. Tuntuu hassulta ajatella et oon lähellä ekaa tavotetta.

Syömiset siis mennyt ok, ja oon ollut suht tyytyväinen. Kaikki hyvin, ja tässä mennään.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Mä en tiedä kumpi on pahempi. Syömättömyys vai ahminta.


Nyt oon ahminut. Oon kyllä syönyt normaalistikin. Kyllä mä paranen.

Paino jo 44kg.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Miten tän sairauden voi selittää ihmiselle, joka ei tätä oo kokenut? Oon yrittänyt ja yrittänyt. Kertoa miltä tuntuu, mitä mun päässä tapahtuu. Ei sitä ymmärretä.

Oon sanonut tänkin jo satatuhatta kertaa, mut nyt ihan oikeesti tarkotan sitä mitä sanon. Rakastan teitä liian paljon, nyt mä paranen. Yritän oppia myös rakastamaan itseäni, se taito on päässyt unohtumaan, jos sitä on koskaan ollutkaan. Tällä hetkellä vaan tunnen itseäni kohtaan niin syvää vihaa ja inhoa, ettei siinä oo mitää järkee. Päässä se vika on, i know. That's that.


Tartten tsempparia, tartten vertaistukea.

paino 43kg.

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Takapakkia ja sairaalakäyntejä.

Otsikosta selviääkin se, missä sitä ollaan luurattu. Kunnon romahdus lisättynä paniikkikohtaukseen ja paastoon on yhdistelmä joka johtaa... sairaalaan. Siellä tuli vietettyä 5päivää tiputuksessa ja tarkkailussa. Suunnittelevat taas jotain osastojaksoa. En jaksa sitä enää.

Yritän ottaa etäisyyttä tiettyihin ihmisiin ja asioihin menneisyydestä, jotka koen vaan vahingoittavan mun parantumismatkaa. Siksi esim. vaihdoin puhelinnumeroa. Jos te ihmiset luette tätä, no hard feelings. Mun pitää vaan tehdä tää ilman teitä. Ja kyllä, on se vanha numerokin vielä olemassa, ja välillä oon tavoitettavissa. En vaan halua vastata. Peace out.

paino. 42,7kg.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Mä niin tykkään viikonlopuista. Ainoastaan puuttui ihana ilma.

Parempaa on vielä luvassa, mä lupaan sen. Ja oon tosissani tällä kertaa.


I love my babies.

torstai 23. toukokuuta 2013

43,4.

Miks mä en voi jo parantua? Mä tiedän näyttäväni ihan kamalalta, tiedän et oon liian laiha.

Joskus mä tykkäsin mun peilikuvasta. Mä en tiiä missä mä menin vikaan. Nyt mä en pysty ees kattoo siihen kirottuun peiliin. Näkyy väsynyt äiti-ihminen, joka ei jaksa huolehtia itestään. Näkyy luuta ja näkyy nahkaa. Ja olemattomat lihakset, joita mulla joskus oli ihan kivasti. Hiukset on ohentunut, iho ei oo enää se pehmoinen ja sileä. Kynnet on paskana. Luojan kiitos mulla on vielä hyvät hampaat.

Ennen tykkäsin näkyvistä lantio- ja solisluista, myönnän. Mut siinä vaiheessa kun makaaminen vatsallaan tai kyljellään sattuu, se ei oo enää kivaa. Puhumattakaan siitä kun selkää pyöristäessä selkäranka työntyy rumasti näkyviin.

En tosiaan toivo tätä sairautta kenellekkään. Tiedän joitakin tyttöjä, jotka tahtovat sairastua anoreksiaan. Tän toivominen on jo sairasta. Ei kukaan halua tätä oikeesti.

Pitää herätä tai tää sut tappaa.

Ajatuksia anoreksiasta?

maanantai 20. toukokuuta 2013

Viikonlopun täydelliset viettelykset

Otsikko kertoo lähes kaiken tarpeellisen. Mut on vietelty. Viikonloppu oli kaikenkaikkiaan siis lähes täydellinen. Sain syötyä sopivasti ilman suuria ahdistuksia. Oli ihana sää ja sitäkin ihanampaa seuraa. Tänään musta tuntui pitkästä aikaa, et se onnellisuus on kyl tavottelemisen arvoinen asia. Kun saa hymyillä spontaanisti, eikä vaan peitelläkseen pahaa oloa.

Ihana lauantai päivä meidän pikku perheen kesken. Ihana yö. Ihana aamiainen kannettuna sänkyyn ja herääminen tuoreen kahvin tuoksuun. Ihana, ihana, ihana. En voi olla ylistämättä tätä hienoa fiilistä mikä mulle tosta kahdesta päivästä jäi. Toivottavasti niitä tulee lisää vielä monen monta! Tätä mä mun elämältä haluun.

Mä haluan taas rakastua. Mä haluan että mua rakastetaan kovasti. Nyt musta tosiaan tuntuu et se vois ollakin mahdollista. Tää ihminen on seissyt mun rinnalla koko tän ajan, välillä vähän myös kompuroinut, mutta aina mua rakastanut. Huonosti mäkin oon sitä kohdellut. Me ollaan kaikki vaan ihmisiä. Tyhmyyksiä me kaikki tehdään, mut niistä me opitaan, eiks je?

Tuntuu hassulta kirjottaa näin suht positiivista tekstiä, kun on tottunut siihen paskaan joka sataa niskaan koko ajan. Niihin kaikkiin epäonnistumisiin ja masentaviin ajatuksiin. En tosiaan voi luvatakaan et tää fiilis jatkuis huomista pidemmälle, joten nautitaan vielä kun voidaan! :)

ps. en oo käynyt vaa'alla piiiitkäään aikaan, eli kahteen päivään. namnam.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Tulin vihdoin ja viimein kotiin! Omaan kotiin! Yksin kotiin! Sain vakuutettua porukat siitä, että mä pärjään yksin. Ja tietysti mä yritänkin, ei sillä.. Kamalaa nähdä mun vauvojen tavarat täällä, kun ne ei ole. Sydän särkyy. Pakko kestää.

Nyt en osaa päättää mitä pitäis tehdä. Olla yksin vai mennä muiden mukaan.


Hauskaa perjantaita! Huomenna nään kaikki kolme ihanaa. Ja Suomi-Ruotsi. Ja Euroviisut.

Jep, lähen baariin. Juon kossyvissyä, low calories.

torstai 16. toukokuuta 2013

Pähkinäöverit.

Voiko pähkinöitä syödä liikaa? Kyllä voi. Tein sen tänään. Söin ja söin ja söin ja söin. Oksetus. Ahdistus. Vaikee varmaan arvata mitä mä sen jälkeen tein? Lopetinko? EN. Söin lisää, lisää, lisää. Peli oli jo siinä vaiheessa menetetty. Mitä sillä enää on väliä, ajattelin.

Lopulta kaiken sen syömisen jälkeen, vedin puol pakettia jäätelöä. Helpompi oksentaa, maistuukin paremmalle. Jep, kyl mä tiiän. Pähkinät on vaan siitä hankalia oksennettavia, et ne on kovia. Sattuu kurkkuun, Noh, onneks jäätelö auttaa.

Sain lähes kaiken ulos. Mitä jäi jäljelle? Jumalaton morkkis. Itseinho. Miten mä taas repsahdin ahmintaan. Ehkä säännöllisestä ruokailusta jotain apua olis. Ups.

Mulla on ikävä mun lapsia.

Hyvä Suomi!

Tervetuloa, lukija! Hassua kuinka jotakin saattaa mun elämä kiinnostaa :)

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

"Nyt sun on ihan pakko oikeesti yrittää. Me ollaan susta niin huolissaan. Mä tekisin mitä vaan, et sä parantuisit. Mä haluisin pakottaa noi ruoat sun kurkusta alas, se vaan ei oo vaihtoehto. Puhu mulle, rakas lapsi, puhu mulle. Kerro mulle kaikki mikä sun mieltä painaa. Puhu niistä asioista jotka saa sut hymyilemään. Mä oon tässä sua varten, sun parasta mä ajattelen. Oot mulle äärettömän rakas, oot mun pienin lapsi, mun kuopus. Älä lähde täältä pois ennen mua. Mä itkin viimeks, mä itken edelleen. Rukoilen sun puolesta. Caro, rakas. Sä oot ainut joka pystyy tän tekemään, me muut voidaan vaan yrittää auttaa sua parhaamme mukaan, ja voit uskoa et sen me teemme. Caro kulta. Mä pyydän... Mä rukoilen... Mä rakastan sua niin valtavasti. Pelasta itsesi."


i'm not perfect, mama. 43,8kg.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Saanko esitellä; paras ystäväni...

...vaaka. Kyllä.

Välillä se on ystäväni, välillä viholliseni. Usein aamulla hymyilen sille, päivällä olen totinen ja illalla heitän sen seinään ja vannon seuraavan päivän paastoa. Valitettavan usein paastoaminen vaan sattuu päättymään järkyttävään ahmimiseen, josta seuraa elämää suurempi itseinho.

Oon yrittänyt iltapäivä neljään saakka noudattaa jollain tapaa ateriasuunnitelmaa, joku voima on vaan mua niin paljon vahvempi. Mä en tiedä miten mun pitäis itteni korjata, ehkä tosiaan pitäis etsiä enemmän syitä näiden ongelmien takana. Luulin jo, että oisin löytänyt pahan olon juuren, mut nyt en oo enää niinkään varma siitä. Hommat valuu mun sormien läpi niinkuin sileä hiekka, yritän estää mutta en vaan pysty siihen tarttumaan.

Pitää vaan kiittää mun rakkaita läheisiä tuesta ja mun kanssa jaksamisesta. Haastan tahallani nykyään riitaa, yritän siirtää mun syömisongelmien huomion johonkin muuhun, se on toiminut. Vaikka en halua tahallani aiheuttaa mielipahaa rakkaille. Näin mä vaan teen. Itsekästä, i know.

Ihan sama mitä mä teen, musta tuntuu et en ikinä oo tarpeeks hyvä. Mihinkään.

Hyvää äitienpäivää, äiti.

Paino 44,3.

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Viikonloppu oli täyttä kidutusta. Kaikki meni jotenkin ihan täysin perseelleen, taas on se fiilis et haluun vaan hävitä pois täst maailmasta. Ehkä mä meenkin.

Hyvää vappua.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Kotona...

.....Käymässä...

Jooppis, keskiviikkona "vapauduin" osastolta kotioloihin. Pelko on vähän vähentynyt, syömiset on mennyt olosuhteisiin nähden ihan ok. Pieniä lipsahduksia lukuunottamatta. "Käymässä kotona" tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että pääsin tosiaan käymään omassa kodissa keskiviikkona ja eilen, muuten asustelen tällä hetkellä ja toistaiseksi vanhemmillani. Tää on paras vaihtoehto tähän mun kuntoon nähden.

Täällä mulla on paljon tukea, päivisin sisko, veli tai lapset&lapsen isä on täällä mun seurana, äiti ja isä iltaisin. Ruoan haluan tehdä ja laittaa itse, että tiedän varmasti mitä siinä on, ja kuinka paljon. Ateriasuunnitelma tuli osaston mukana, sitä yritetään tässä noudattaa. Ainakin tosiaan alku on ollut lupaava, vaikka pientä ahdistusta on ollutkin havaittavissa. Huomenna pitäis uskaltaa isoon kauppaan ostoksille äidin kanssa. Pelottava ajatus.

Liikuntaa en saa vielä harrastaa suurissa määrin, ettei vahingossakaan livahda pakonomaisen puolelle. Hulluks sitä tulis jos ei vähän ulkoilmaan pääsis. Tästä on hyvä jatkaa.

Ps. Paino keskiviikkona 45,7kg.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Ei vielä perillä.

Päivät käy täällä vähiin ja mua pelottaa joka hetki enemmän. En todellakaan tiedä miten mä pärjään yksin kotona. Täällä se on helppoa, kun kaikki tarvittava on lähellä ja nää ihmiset on täällä mua varten. Pelkään sitä et mä taas repsahdan vanhoihin huonoihin tapoihin, ja pian oon taas takas täällä. Toisaalta se oliskin ehkä hyvä vaihtoehto -olla täällä koko ajan, siihen asti et musta tuntuu hyvältä ja turvalliselta mennä kotiin.

Tietysti voisin mennä asumaan vanhemmilleni siihen asti, kun syöminen yksin ei tunnu enää niin pelottavalta ajatukselta. Ehkä se saattaiski toimia, tukikin olis lähellä. Ja ymmärtävä olkapää itkuja varten. Tiedän vaan sen et jos mä oon yksin mun omassa kodissa, en parannu. En ees uskalla mennä varmaan kauppaan. Tää on pelottava ja todella monttuinen tie, joka on vaan kuljetteva loppuun asti.. Kävi miten kävi.

Tietysti mä ainakin haluan uskoa ja toivoa et mä oon nyt vikaa kertaa tässä tilanteessa. Sekin tietty huolestuttaa, et mitä jos mä pääsen kunnolla paranemiseen kiinni, enkä saa painon nousua pysähtymään ja musta kasvaa liian iso. Vaikka siihenkin on vielä matkaa et 36 koon vaatteet ei putoo mun päältä. Joo no, ehkä mä pelkään tota asiaa turhaan. Pitää vaan keskittyä nyt ja tähän, eikä miettiä liikaa. Tai tosiaan ainakin yrittää olla miettimättä. (sana yrittää kuuluu nykyään vahvasti mun sanavarastoon, eikä tunnu lähtevän millään.) ounou.

Jotain ihanan positiivista tässä päivässä kuitenkin oli: Päivällinen myöhästyi 12minuuttia, mutta mä söin silti! Jeeij. Pientä parannusta havaittavissa.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

 
 
voi näitä aikoja.
Mulla kävi tänään vieraana yllättävän tunteen mukanaan tuonut ihminen. En muistanutkaan miten kiva on hymyillä ja nauraa spontaanisti, ilman pakotusta. Hymyilyttää edelleen tää ihminen. Meillä on pitkä historia, ja nyt musta tuntuu et meillä on myös vielä jonkunlainen tulevaisuus. Tai niin se ainakin sanoi, et se haluu olla mun tukena joka päivä ja joka yö.

On mukava huomata, et en ookkaan pilalla ja et jollekkin mä vielä kelpaan, tälläisena kun mä oon.

Silti mua pelottaa.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

moi, mulla on elämä ja syömishäiriö, taas.

Elämä normalisoitui tosiaan loppuvuodesta 2006. Lukion aloitin syksyllä, ja motivaatio oli kohdillaan. Mulla meni hyvin perheen ja poikaystävän kanssa. Elämä hymyili oikeastaan joka saralla. En ees ajatellut suuremmin syömiäni ruokia ja liikunnankin otin nautintona. Paino pysyi samassa, alle kuudessa kympissä. Huhtikuussa 2007 tulin vahingossa raskaaksi. Ei ollu siinä tilanteessa paljoa vaihtoehtoja, abortti oli edessä. Abortin jälkeen oli hyvin lähellä etten sortunut takaisin vanhoihin kaavoihin. Se tuntui niin kamalalta, mä olin mun mielestä kamala ihminen.

Pääsin vaikeuksista yli, ja jatkoin elämää vanhaan malliin. Kirjoitin ylioppilaaksi hyvin arvosanoin 2008, suoritin lukion 2,5vuodessa. Työskentelin myös kaupassa.  Muutto omaan ensimmäiseen kotiin oli ihan nurkan takana, osoite vaihtui helmikuussa 2009.

Suhde poikaystävään oli useasti koetuksella, oli luottamusongelmia puolin ja toisin, hän se hairahtikin muutaman kerran, annoin aina lopulta anteeksi. Koin sen suhteen kannalta parhaimmaksi, en halunnut olla yksin. Suhde jatkui välillä todella hyvänä, välillä itkin silmät päästä sydänsurujen vuoksi. Hän tavallaan asui mun luona, vaikka sillä omakin koti oli. Ei se mua haitannut, ainakaan ei tarvinnut olla yksin.

Tein töitä ihan hulluna, sain enemmän vastuuta. Kunnes yhtenä kauniina helmikuisena aamuna 2010, raskaustesti näytti pirteetä plussaa. Musta tulee äiti. Lyötiin poikaystävän kanssa kimpsut kasaan ja muutettiin saman katon alle. Hän siis muutti mun luo. Hommat meni kivasti, yhdeksän kuukautta nopeasti eikä tosiaan niiltä sydänsuruilta tonakaan aikana säästytty.

Terve poika syntyi lokakuussa, elämä muuttui kertaheitolla mulla, ei niinkään pojan isällä. Tilanne kärjistyi riitoihin ja lopulta eroon vuoden 2011 puolella. Olin yksin. Se mitä eniten pelkäsin. Ruoka ja liikunta alkoi pyöriä mun päässä aikasempaa enemmän. Ajattelin et mitä jos.. laihduttaisin ja näyttäisin hyvältä, ehkä hän sitten haluaisi mua taas, eikä niitä muita. Jätin kuitenkin ne ajatukset omaan arvoonsa.

Lopulta kuitenkin palattiin yhteen ja kakkosen plussa saapui huhtikuussa 2011. Tyttö syntyi tammikuussa 2012. Myin asunnon pois, ja ostin meille isomman asunnon. Muutettiin. Siis vain minä ja lapset. Aika nopeasti siitä pakattiin tarvittavat tavarat matkalaukkuun ja otettiin suunnaksi espanja. Puoleksi vuodeksi. En vain kestänyt olla täällä. Siellä tunsin olevani onnellinen.

Takaisin tultuamme myös suru palasi. Oli hyviä päiviä ja oli huonoja päiviä. Enemmän niitä huonoja. Satunnaisia tapaamisia lasten isän kanssa, pientä ihastusta vanhaan tuttavaan. Huomasin miten mua ei enää kiinnostanut muiden tunteet oikeestaan ollenkaan. Huomasin että esitin tosi useesti iloista vaikka itkin sisältä. Pakko arkea oli kuitenkin pyörittää jotenkuten.

Syömisiin en sen enempää huomiota kiinnittänyt, enemmän terveellistä tavaraa, liikuntaa kyllä lisäsin. Pakonomaiseksi se ei missään vaiheessa mennyt. Kevyt masennus oli huomattavissa, en kyllä pitänyt sitä mitenkään huolestuttavana, ehkä syysmasennusta, silloin ajattelin. Loppujen lopuksi tällä hetkellä papereissa lukee diagnoosit F32 ja F41.1.

Ruokapelleily alkoi uudestaan joskus marras- joulukuun tienoilla. Silti söin ihan ok, pienensin annoksia ja skippasin välillä. Perheen kanssa oli pakko syödä ettei ne huolestu turhaan. Viimeinen niitti tuli joulun jälkeen. Vajosin vaan syvemmälle masennukseen ja syömisen pelkäämiseen. Kävin terapeuttini luona useasti, sain masennuslääkkeet, mutta ei se auttanut. Olin jo liian syvällä. Sain paniikkihäiriöitä ja ahdistuskohtauksia. Söin ja oksensin. Ahmin ja oksensin. Paino putosi hurjaa vauhtia. Voimat loppui.

Tiesin siinä vaiheessa, että tää on menoa. Joko tai. Se on nyt ihan itsestä kiinni et mitä tässä käy. Viime kerralla olin jo liian lähellä loppua. Jotenkin se sairaus piti mua niin kovassa otteessa ja sai mut uskomaan etten ees halua parantua. Pitää olla pienempi, parempi, kauniimpi. Pitkään hoitoa vastaan kamppailin, jopa avo-hoidossa. Ei huvittanut olla siellä, heitin koko homman ihan leikiks. Jouduin jopa asumaan täksi ajaksi takaisin vanhemmille, valvovan silmän alle. Lapset oli siis isällään. Yritin vakuuttaa kaikille etten tarvitse apua.  Väärässähän mä olin.

Lopulta suostuin lähtemään vuodeosastolle kahdeksi viikoksi. Temppuilin ja sain raivokohtauksia. Piilotin ruokaa ja oksentelin. Jumppasin salaa yöllä, join paljon vettä ennen punnitusta. Sen kerran. Lopulta tajusin sen, kuultuani kotiinpääsyn peruuntumisesta ja kahden viikon lisäajasta osastolla, nyt on oikeesti parannuttava. Pakko syödä. Mun itseni vuoksi. Ja mun lasten vuoksi.

Nyt on melkein kaks viikkoa skarpattu oikein nätisti, oon ollut aika ylpee itestäni, noi hoitsutkin kuulemma on. jee! Tänään oli punnituspäivä: 45,2kg :)

Huomenna kuulen pääsenkö kohta kotiin!

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Moi. Mä oon Carolina ja mulla on syömishäiriö.

-Joo kerro vaan tarkemmin, koko tarina. Meitä muita kiinnostaa kuulla sun tarina, me kaikki ollaan koettu se myös. Täällä jaetaan, tää on ryhmäterapiaa. Kaikki kertoo vuorollaan, mistä kaikki lähti, mihin se on johtanut, mitä on tapahtunut ja mihin ollaan menossa. Carolina, anna kaiken tulla. Älä pelkää. *maailman typerin hymy*

Moi, mä oon Carolina, 22v ja mulla on syömishäiriö. Olin lapsena ja nuorena iloinen, reipas ja tosi sosiaalinen. Koulussa meni hyvin, mulla oli paljon kavereita. Kuuluin ns. suosittujen joukkoon, mua ei ikinä olla kiusattu. Vanhemmat odotti multa koulusta pelkkiä kymppejä, niitä mä ala-asteella sainkin, tunsin oloni hyväks. Ylä-asteella tuli kuvioihin pieni kapinallinen, joka halus uhmata vanhempia, tiesin et arvosanat on niille hyvin tärkeitä, nyt alkoi tulla vaan kaseja tai ysejä. Vanhemmat oli pettyneitä muhun. Halusin viettää aikaa ystävien kanssa.

Vuonna 2004 syksyllä, ollessani 14vuotias, päätimme kavereiden kanssa alottaa herkkulakon. Lyötiin vetoa siitä kuka pystyy olla kauiten ilman mitään herkkuja. Kaiken piti olla teinien pikku kilpailua, mut en osannut arvata mihin se mut lopulta veikään. Muutama kaveri luovutti heti seuraavana päivänä, me kolme muuta jatkoimme vielä. Pikkuhiljaa muut alkoivat tippua kisasta ja pian olinkin ainut herkkulakossa. Ajattelin jatkavani vielä, vaikka olinkin jo "voittanut" kisan. Miksi söisin herkkuja jos pystyn olemaan ilmankin? Ja sitä paitsi, lakon ansiosta olen laihtunut 1,5kg. En tosin silloin ajatellut laihdutusta, en ajatellut ikinä itseäni lihavaksi. Tässä vaiheessa siis painoin noin 63kg ja olin 172cm pitkä.

Herkkulakko jatkui ja jatkui. Aloin huomata painon putoavan edelleen, aloin saada enemmän huomiota ja kommentteja hieman muuttuneesta ulkonäöstäni. Muistan sen tunteen, minkä kehut sai mussa aikaan. Hyvä tunne. Aloin liikkumaan enemmän, ja tarkkailemaan enemmän mitä suuhuni laitan. Jossain vaiheessa kirjasin päivän aikana syödyt kalorit ylös, useimpina päivinä kalorit pyörivät 1000-1300 kalorin tienoilla. En tuona aikana ajatellut muuta tekemisistäni, kuin että haluan elää terveellisemmin, ja tälläinen tarkkailu auttaa mua onnistumisessa. Voi kun oisin tiennyt.

2005 alkukeväällä olin laihtunut 58kiloon, eli yhteensä 5,5kg. Se tuntui hyvältä. Ajattelin syöväni vähemmän, liikkuvani enemmän ja sillä paino putoaisi nopeammin. Tässä vaiheessa sairauteni alkoi tosissaan nostaa päätään. Nyt siitä tuli tietoista laihtumista ja sen yrittämistä. Skippasin aterioita, valehtelin vanhemmille syöneeni kaverin luona. Kävin lenkeillä, kuntosalilla ja jumppasin vielä huoneessani yöllä. Kirjasin päivän syödyt ja kulutetut kalorit tarkkaan, tein laskelmia ja suunnitelmia tulevilla päiville. Vaa'alla ramppasin joka aamu, joka päivä ja joka ilta. Aina syömisen ja liikunnan jälkeen. Olin sen orja. Olin anoreksian orja. Paino putosi kahdessa kuukaudessa vielä 8,5kiloa. Kokonaistulos 14kg. Ei sekään ei riitä. Pakko olla parempi. Näin mä ajattelin.

Kesä meni edelleen laihduttaessa. Vanhemmat alkoivat huolestua, ne huomas mun rajun painonpudotuksen, mutta ei tajunnut sen johtuvan anoreksiasta. Mähän söin kuitenkin niiden kanssa lähes joka päivä päivällisellä, se mitä ne ei huomannut, oli mun sulkeutuminen vessaan oksentamaan ruokailun jälkeen. Ja sen jälkeen lähtö lenkille kuluttamaan enemmän. Tapasin myös poikaystäväni, jonka takia oli myös hyvä laihduttaa, ettei hän jättänyt mua lihavuuden takii. (hölmösti ajateltu, i know) Olin rakastunut.

Syksyllä koulun alun jälkeen, pian oli terveystarkastukset. Mua omalla tavalla pelotti mennä sinne, tavallaan odotin innolla, kun vihdoin sain näyttää vaa'an pienen lukeman jollekkin lähes tuntemattomalle. Pituus 173cm, paino 42kg. Se pelästytti terkkarin, yritti keskutella asiasta, soitti lääkärin paikalle. Kokonaispudotus 21,5kg. Vuodessa. Olisit pystynyt parempaankin, silloin ajattelin.

Tästä pienestä terveystarkastuksesta alkoi niin suuri rumba, että heikompaa saattoi hirvittää. Mua nimittäin. Sain lähetteen Hyksin syömishäiriöklinikalle lähes samantein, arvioon. Vanhemmat vei mut sinne, jossa todettiin vuodeosaston olevan mulle sopivin hoitopaikka. Harmi vaan, että paikka vapautuisi vasta muutaman kuukauden päästä. Sain vähän lisäaikaa. Jouduin tosin ravaamaan psykoterapiassa kiireellisenä muutaman kerran viikossa.

Meni 11viikkoa, mut kirjattiin osastolle. Paino 38,8kg, lukee papereissa. Olin järkyttävän aliravittu, ihme että olin edes hengissä. Järkyttävää, näin jälkeenpäin ajateltuna. Samantien mut laitettiin aliravitsemustilan takia nenämahaletkuun, jossa sain ravintoa sen kautta 9päivää. Sen jälkeen mulle tehtiin henkilökohtainen ateriasuunnitelma ja suunnitelmaa suunniteltiin myös tulevaisuudelle omahoitajan kanssa. Se oli ihana hoitaja. Pelästyin ite niin kovasti sitä tilaa missä olin, varsinkin kun mulla oli niitä sydämen rytmihäiriöitäkin.

Vanhempani, sisarukseni ja poikaystäväni vieraili mun luona paljon. Se oli mukavaa huomata, kuinka moni välittää vaikka en ookkaan täydellinen. Vaikka yritin olla. Osastolla olo sujui kaikin puolin hyvin, sain motivaatiota paranemiseen, apua ruokailun ja ajatusten suhteen. Syöminen ei todellakaan ollut helppoa, mutta parhaani yritin, tässäkin tapauksessa. Paino alkoi nousemaan hyvään tahtiin, olin vähän helpottunut ja iloinenkin.

Osastolta uloskirjautuminen tapahtui toukokuussa 2006. Olin osastolla yhteensä 8,5kk. Paino uloskirjauspäivänä oli 51kg. Sain mukaani ateriasuunnitelman, jota piti toteuttaa kolme viikkoa, ennekuin päiväostasto alkaa. Onneksi mulla oli rakastava tukiverkko joka auttoi ja tuki mua niinä pahoina päivinä. Poikaystäväni käytännössä asui meillä, että mulla olis koko ajan seuraa. Päiväosastolla kävin sen 6vkoa, jonka jälkeen mun uskottiin pärjäävän kotona. Myös ton kuuden viikon aikana, saavutin normaalipainon, nyt paino oli 55kg. Vielä oli nostettavaa. Ajatukset laihdutuksesta pyöri mun päässä päivittäin, mut työnsin sairaat ajatukset sivuun, ja keskityin parantumiseen. Ainut hoitomuoto käytössä oli enää terapia jossa kävin kerran viikossa juttelemassa peloista ja ajatuksista. Se oli hyvä.

Marraskuussa 2006 paino oli kohonnut jo 59kg, ja saatoin syödä mitä halusin. Myös herkkuja! Fyysisesti voisi sanoa että parannuin anoreksiasta kesällä 2006. Henkisesti ei niinkään. Kunnes saapui joulukuu 2012....

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Tänään on ollut hyvä päivä. Todella hyvä oikeastaan. Olen kiltisti ollut ja syönyt suunnitelmien mukaan. Ja näin aion myös jatkaa. Vaikka osa musta ei haluais. Mut mä aion voittaa sen äänen joka huutaa parantumista vastaan!

Hassua kuinka nopeasti mun pää onkaan käännetty.. Eihän siitä kauaakaan oo kun angstasin ihan täysillä, vailla halua parantua. Ehkä kaikista eniten on auttanut terapia, jossa joka päivä saan kertoa omia fiiliksiä, omia pelkoja ja saan itkeä ilman että kukaan tuomitsee tai arvostelee. Ja varsinkin kun se terapeutti on niin ihana, alun mun hankaluudesta huolimatta. Vaatii suuren ihmisen, jos tuota tekee työkseen.

Oon siis täällä vielä sen kaks viikkoa, ainakin toivon niin.. En siis halua aikasemmin pois, vaan tän parantumisen kunnolla käyntiin ja tarvittavat eväät ja tiedot täältä mukaan kotiin. Vaikkakin tavallaan mun pitäis ne jo tietää, koska kerran sen jo tein. Noh, toinen kerta toden sanoo? :) Oon vaan niin iloinen, et tällä kertaa vältin pakkoruokinnan eli nenämahaletkun. Se ei oo todellakaan kivaa. Trust me. 7 vuotta viime kerrasta, i can do this! i will do this! Viimeistä kertaa!

Huomenna on taas punnitus.. Toivon että tällä kertaa yllän tavoitteeseen.. tähän mennessä on siis kiloja tullut tasan 1. Huomenna luvun pitäis olla 1,8kg. Wish me luck!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Viha.

Se on se pahin tunne, pahin niistä muutamasta mitä mä nyt tunnen.. Tunnen tai olen tuntenut vihaa jokaista hoitajaa, lääkäriä, perheenjäsentä ja ystävää kohtaan. Ne ei auta mua, ne ei ymmärrä mua. Näin mä luulin. Eniten tunnen vihaa itseäni kohtaan. Kyvyttömyyttä ajatella terveesti, mutta ennen kaikkea kasvavaa mahaa ja suurentuvia reisiä. YÖK.  Eli kaikesta päätellen tää pakkohoito tuntuu jollain tasolla tehoavan. Lihominen toteutuu, mutta henkinen puoli vaatii vielä rutkasti panosta, psykologeilta ja ennen kaikkea itseltäni.

Haluan todella päästä tästä vihan tunteesta eroon.. Sen kanssa teen enemmän töitä kuin minkään muun tunteen. Keskiviikkona mun maailma meinas romahtaa ihan täysin, kun kuulin joutuvani jäämään tänne vielä ainakin kahdeksi viikoksi. Olin niin vihainen, en halunnut nähdä ketään, en halunnut syödä. Sain jopa sen kiukkukohtauksenkin, jonka aikana tuhosin puhelimeni.. Hyvä minä! Näin jälkeenpäin ajateltuna, ja muutaman päivän miettineenä.. Jos olisin tänään päässyt kotiin, niinkuin oli alkuperäinen suunnitelma, olisin syöksynyt suoraan vanhoihin tapoihin, unohtanut kaikki terapiassa puhutut asiat. Nyt oon ainakin toistaiseksi tyytyväinen tähän. Kaksi lisäviikkoa tuo mulle helpotusta. Ainakin haluan olla optimisti tässä asiassa, vaikka sitä harvemmin harrastankaan.

Toissa yönä mä näin pelottavinta unta, mitä ikinä oon nähnyt. Se pelottaa edelleen. Kun heräsin, päätin parantua. Nyt. Kivinen tie on tulossa, ei todellakaan helppo. Tartten kaiken tuen, mitä voin saada ja tiedän sen saavani. Kiitos siitä.

Lähtölaskenta terveeksi alkaa: N-Y-T- NYT!

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Puhelin paskana. Milläs sitten soitellaan.. Ai miksikö? No koska mä sain pienen hermoromahduksen. Elämä maistuu pahalle.

Ps. En pääse sunnuntaina kotiin. siinä syy.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Meille tarjoiltiin tänään pääsiäismunia.

Luulen et kovinkaan moni ei niihin koskenut. Tällä henkilökunnalla ei oo kyl tosiaankaan kaikki ihan hyvin. Toisaalta tykkään tosta niiden sairaasta huumorista.

Heitin omallani hoitajaa.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Hellurei ja hellät tunteet! Tänään oli punnitus.. Joopajoo, jotkut olivat pienesti pettyneitä mun suoritukseen. Paino viikko sitten tänne saapuessanihan oli 43kg. Viikon tavoite oli nostaa painoa vähintään 0,8kg. Liikaa mielestäni yhdessä viikossa. Niin tai näin, vaaka näytti 43,5kg. Puoli kiloa, kolmesataagrammaa tavoitteesta. noh, ainakin mä oon ihan tyytyväinen, et mun suunnitelma on jotenkin onnistunut. Viimeinen sysäys tuli siis aamupalalla, söin kaiken mahdollisen mitä oli saatavissa, join monta lasia maitoa ja vettä (valitin janoa, siksi sain). Punnitus oli n. tunti aamupalan jälkeen. En käynyt vessassa, sinnittelin punnitukseen asti, vain varmistaakseni ettei grammaakaan mene hukkaan noita huijatessa, harmi vaan et noi on kaiken jo nähnyt, en onnistu kunnolla huijaamaan ellen keksi jotain ihan yyber-nerokasta.. Ens kerralla oon kuulemma ensimmäinen joka punnitaan, heti herättyäni, ettei tämä toistu enää.

Lounas myöhästyi TAAS. Kieltäydyin siitä kokonaan.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Lasken päiviä.. Liikaa jäljellä. Ei helvetti. Pää hajoo täällä.. Huomenna on punnitus. Se vähän kauhistuttaa, mitä se vaaka mahtaakaan näyttää. Oon yrittänyt olla kiltisti, en ihan täysin oo siinä onnistunut. Muutamat raivarit tullut vedettyä, mun mielestä ihan oikeutetusti, mut noiden mielestä oon lapsellinen ja vähän liian herkkä. As if. Ei noi vittu tajuu miltä musta tuntuu jos kellonajat alkaa heitellä. Ei ne tajuu et päivärytmin pitää olla sama joka päivä. Oon saanut jonkun verran toteutettua mun masterplania, noiden myöhästelyn ansiosta. Thank God.

Tavoite on asetettu mielestäni vähän liian korkealle; +0,8. Huominen näyttää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ei tässä voi kun tuntea pientä ylpeyttä itsestään: Ovela, Ovelampi, Carolina.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Tänään mä oon ollut kiltisti. Hymyillyt kaikille, myötäillyt kaikkia ja jopa syönyt kaiken mikä on naaman eteen kannettu. Kaikki on peliä. Sairasta näytelmää. Oon kehittänyt pieniä tai suurempia suunnitelmia tuleville päiville. Niistä ei saa vaan puhua.

Mulla on tällä hetkellä niin hyvä olo. Ei todellakaan syödystä ruoasta eikä todellakaan täällä olosta. Nyt vaan oon pirun hyvällä tuulella. Huomenna on varmaan taas ihan eri ääni kellossa, joten se on pakko nauttia tästä fiiliksestä. Mutta siitäkin huolimatta, näytelmä jatkuu... Onneks mulla on tää kone mukana. En ihan kuole tylsyyteen. Vaikka eihän tässäkään mitään tekemistä ole. Kuuntelen paljon musiikkia. Siitä tulee hyvä olo.

Oon kerennyt ajatella tässä asioita, menneitä ja tätä hetkeä.. Oon pohtinut että kuka mä oikein oon.. Mistä mun elämä koostuu.. Oon päätynyt seuraaviin asioihin:

-Näyttelemisestä
-Valehtelusta
-Pettämisestä (fyysisestä ja henkisestä)
-Luottamuksen rikkomisesta
-Asioiden ja tunteiden piilottamisesta
-Välinpitämättömyydestä
-Vihasta ja vähän siitä typerästä rakkaudesta
-Ilkeilystä
-Totuuden pakoilusta

Tässä on suurin osa siitä niinkutsutusta elämästä missä mä nyt elän ja oon jo jonkun aikaa elänyt. Yhteenvetona tästä vois vaikka kylmästi sanoa: Im a BITCH.

torstai 21. maaliskuuta 2013

voi vittu tätä ruoan määrää. mä oon salee lihonut jo nyt ainakin 10 kiloo. tuntuu siltä. ahdistavaa ja kovin oksettavaa. hyi helvetti mä oon täällä ku pieni lihava possu. noi pakottaa, yritin eilen jo laittaa vastaan. en onnistunut. pitää alkaa laatimaan suunnitelmaa näiden hoitsujen varalle.


taistelu alkakoon. tää on minä vastaan noi muut. minä ja anoreksia. kumpi joukkue voittaa?

tiistai 19. maaliskuuta 2013

.......Ja ketä kiinnostaa......

Ei mua ainakaan. Live fast, Die young.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Mistä on hyvät viikonloput tehty?

...no niimpä. Osaatko sä kertoa? Mä nimittäin sitä en oo vielä keksinyt. Eli paska viikko ja viikonloppu takana, lisää taitaa olla tulossa. Suuri ahdistus ruoan määrästä, oksentanut en oo kun vaan paristi perjantain jälkeen. Ja nukkuminen on vaikeaa. En saa unta, jos saankin, herään parin tunnin levottomien unien jälkeen. Loputon liskodisco. Oon paristi päässyt myös juoksemaan. aaah, ihanaa.

Sain mun tietokoneen, vihdoin. Ovi puuttuu vielä. Osasto kutsuu keskiviikkona. Ahdistaa sekin ja kovasti. Pitää yrittää sit vähän kokoo itseensä. Siihen asti teen tasan mitä tahdon, oon syömättä ja jos syön niin varmasti oksennan. Minkä takia noi mua yrittää kontrolloida tän asian suhteen, ne tietää et joudun menemään paikkaan, jossa mua vahditaan 24/7 ja siellä on pakko syödä 5 kertaa päivässä ja olla menemättä vessaan kokonaiseen tuntiin ruokailun jälkeen. siinä ajassa kaikki paska kerkee jo imeytyä, fuck.

Ei siitä todellakaan helppoa tule. Vaatii kovin paljon mieleltä jaksaa. Tällä hetkellä koko ajatus omasta jaksamisesta kauhistuttaa, niinkuin kauhistuttaa myös oma peilikuvakin. Ja vaa'an näyttämä lukema. 43,3kg.

Täällä mä en parane ikinä. En tiedä paranenko sairaalassakaan. En tiedä paranenko ikinä. Epäilen. Tää on kiinni mussa niin vahvasti. Se huutaa. Se kiljuu. Niin kiljun minäkin, tyynyyn.


Kamala ikävä.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Ihana kamala yhteinen, koko perheen kattava ruokailuhetki. Yritin syödä niin nätisti ja ilman suurempaa huomiota kuin vaan suinkin pystyin. Eli en pystynyt. Sisko potkii pöydän alla, äiti tarkkailee jokaista haarukan liikettä kuin haukka, veli toivoo olevansa muualla kahdestaan tyttöystävänsä kanssa, J yrittää kiinnittää lasten kiinnostuksen ruokaan ja isä katsoo lannistuneena pelkästään omaa lautastaa keskittyen sen tyhjentämiseen sanomatta sanaakaan koko aikana. Kaikki on hiljaa, ainoat äänet ovat ruokailuvälineiden kilinä, lasten kiljahdukset sekä maailman kuvottavin ääni, ruoan jauhaminen, nieleminen, rouskutus. Pidätän oksennusta. Leikin ruoalla siirtelemällä sitä ympäri lautasta. Lasagne. Pastaa, kastiketta, lihaa, juustoa. Pahin viholliseni. Edelleen, pidätän oksennusta.

Äiti antoi luvan nousta pöydästä. Olin syönyt puolet annoksestani. Sekin oli liikaa, vaikka monen mielestä kuulemma ei. Tein liikkeen, jota en suunnitellut. En ajatellut yhtään sen enempää, se vain tapahtui. En pode huonoa omaatuntoa.

Lukittauduin vessaan. Kaikki se paha sisällä oli saatava ulos. Oveen koputetaan. Se on siskoni. Avaa ovi, se sanoo ja koputtaa uudelleen, kovempaa. En vastaa, yritän oksentaa. Pitää tehdä tää hiljaa, ajattelen, vaikka ne tietää. Kuulen äidin äänen, se on vihainen. Kohta se itkee, on itkenyt ennenkin. Mua ei haittaa. Tää on saatettava loppuun. Oksennan. Annan kaiken tulla minkä saan. Olo on kauhea. Mitä mä just tein? Lasken istuimen kannen, avaan lukon ja istun. Itken. Helpotuksesta. Sisko ja äiti riuhtaisee oven auki, molemmilla on säälivä ja samalla pettynyt katse kiinnittyneenä mun itkuisiin kasvoihin.

Äiti lähtee itkien, sisko jää ja istuu mun viereen. Ollaan kumpikin hiljaa. Ei ole sanottavaa. Kaikki on sanottu.

J sanoo rakastavansa mua. Eikä halua mun tekevän tätä itselleni. En voi sille mitään, te tiedätte. Mä en jaksa, mä en halua. Mä en ansaitse rakkautta. Ainut asia mitä haluan tällä hetkellä on mun tietokone ja oma rauha. Haluan omaan kotiin, yksin. Jakuan edes mun oven takaisin.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Siskoni<3 Niin ymmärtäväinen, rehellinen ja ihana. Maailman paras olkapää ja tukija. En olis jos sua ei olis. Todella tärkee yksilö. Sä oot se joka mut auttaa tästä suosta ylös. Missä olit aikaisemmin?

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Last day....

...or not. Näinhän siinä piti taas käydä.

"Carolina ei ole näyttänyt merkkejä halusta parantua. Hoitajat päiväosastolla eivät pysty häntä kontrolloimaan, eivätkä auttamaan. Ruoka-aikoina hän ei suostu syömään, vaikka säännöt tietää. Emme näe parantumisen kannalta muuta vaihtoehtoa kuin vuodeosasto vähintään kahden viikon ajaksi. Jos ei Carolina syö ja paino ei nouse riittävästi jakson aikana, joudutaan hänet luultavasti laittamaan niin sanottuun pakkoruokintaan, eli hän saa ravintoa nenä-mahaletkun kautta. Mutta se sitten katsotaan vuodeosaston jälkeen." Johtavan lääkärin ja omahoitajani terveiset vanhemmilleni päiväosaston viimeisessä istunnossa. Äiti itki taas. Isä vaan katsoi silmät lasittuneena. Tunsin vanhempien pelon ja pettymyksen, ajatuksen omasta epäonnistumisestaan. Minun syy, ei teidän.

"Toivottavasti se ei ole tarpeen", lääkäri katsoo mua merkitsevästi. "Mutta, 44kiloa on sinun mittaisellesi todella vähän. Aivan liian vähän. Sinä kuolet jos et tee asialle mitään. Valitettava tosiasia."

Näinpä näin. Kuuntelin vaan, nyökyttelin. En sanonut mitään. Tiedän mitä on tulossa, tiedän etten ole ollut yhteistyöhaluinen, tiedän että olen kokenut päiväosaston olleen täysin turhaa osaltani. Valitettavasti tiedän myös sen, että tuossa yläpuolella olevassa keskustelussa kaikki on täysin totta. Kuolema odottaa nurkan takana, jos en jostain löydä motivaatiota. Help me. Miksi mun täytyy tehdä se kaikki työ? se syöminen...

Äiti ja isi... Te ette ole tehneet mitään väärää, minä olen sairas. Minä olen epäonnistunut tyttärenä ja mikä pahinta... äitinä..

Ja J:lle, tiedän että luet tätä. Oot hyvä isä. Pidän siitä.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

S:lle.

Haluun et sä tiedät et kyllä mä välitän. En vaan halua et sä näät mut tässä kunnossa, vaikka en tiedä millon paremmassa kunnossa tuun olemaan. Oon ollut täys paska, välinpitämätön ja etäinen, ehkä syystäkin. Vaikka haluun sut lähelle, ni mä työnnän sut pois. Haluun kertoo sulle kaiken kaikesta, se ei vaan oo helppoo, niinku ei oo tänkään kirjoittaminen.

Kaikki asiat mitkä mä oon sulle tehnyt, oon pahoillani. Kaikki asiat mitä oon jättänyt tekemättä, oon pahoillani. Kaikki pahat sanat mitkä mä oon sanonut sulle, oon pahoillani. Ne hetket kun oon kadonnut viikoiksi, oon pahoillani. Ne lukemattomat viestit ja puhelut joihin en oo vastannut, oon pahoillani. En voi muuta sanoa, anteeksi.

En voi luvata muuttuvani, tiedät sen, olen sen kertonut jo aiemmin. Yritys on kova, sen lupaan. Ja sen yritän ehkä pitää. Mä pelkään itseäni, enkä halua sua satuttaa enempää. Ehkä joskus mä pystyn taas rakastamaan, kun olen ehjä.

En voi vaatia sua odottamaan mua. En voi vaatia sulta ymmärrystä. Voin vain toivoa..


mä tykkään susta.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

3 päivää. Ei tästä oo ollut mitään hyötyä. Ärsyttää kun en voi olla sellainen kun mun halutaan olevan. Tahto miellyttää on suuri, mutta ei, en vaan pysty.

Haluan esittää vahvaa ja parantuvaa, vaikka kuoren alla kuplii ja kohta räjähtää. Yritän näyttää iloiselta ja elämänmyönteiseltä, vaikka todellisuudessa olen vihainen, surullinen ja tunnen häpeää.

Edelleen, sairaus pitää kovaa otteessaan. Oon saanut sairaalla tavalla tyydytystä valehtelusta. Oon saanut huijattua lähimmäisiäni. Oon ollut syömättä. Sairas mieli, sairaat teot. Sitä mä häpeän. Mutta en tunne huonoa omaatuntoa siitä, että olen jälleen loukannut rakkaita ihmisiä.

Kaksi tärkeintä, rehellisintä ihmistä. Niitä mä rakastan yli kaiken. Haluan sulkea ne syliin ja pyytää anteeksi itsekästä käytöstä. Mutta silti, en tunne huonoa omaatuntoa siitäkään. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, tiedän.

Mua pidetään niin tiukassa otteessa, naru kaulassa odottaa viimeistä kiristymistä. Haluan toivoa, että se saatanan naru katkeaa, mutta tiedän että se ei hellitä otettaan vaan kiristyy kiristymistään, odottaen mun viimeistä hengenvetoa. Mua on taas varoitettu. Uhkailtu. Helvetti on lähellä. Se on se letku.

ps. 44,9.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Mua vahditaan ku pientä lasta. Haluan kotiin. Haluan olla yksin. Pois.Pois.Pois. Pois täältä.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Oon ansassa. Mut on ahdistettu nurkkaan. Äiti itkee, mä en tunne mitään.

1200, oon epäonnistunut. Tästä piti alkaa parantuminen, tämän piti olla uusi alku. en haluakkaan. Tuttu ja turvalliseksi tullut elämä (vaikkakin niin väärä) pitää otteessaan. Läheiset ja hoitajat käskee parantua, ääni pään sisällä kertoo mun olevan täysin terve ja kunnossa. En tiedä mitä pitäis.

Oon niin loppu enkä jaksa siis tehdä mitään. Kaikki masentaa ja pienikin vastoinkäyminen voimistaa ajatusta siitä että tästä ei voi nousta. Oon niin itsekäs. Tää sairaus on itsekäs. Haluan ihmiset lähelle, samalla työnnän ne vaan kauemmas. Haluan kertoa ihmisille miltä musta tuntuu, vaadin vaan kysymystä. Haluan, että mua ymmärretään.

Kukaan ei ymmärrä tätä, ellei ole itse ollut tässä tilassa.



Ensimmäinen päivä takana, en halua takaisin. ps. äiti, mä rakastan sua.
46,8.

kuusi kiloa helvetistä. voi paska.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Pienesti parempi päivä pienten ihmisten ansiosta. Isoja tunteita, isoa ikävää. Mutta nyt...


...tunnen kuinka vajoan. Syvälle takaisin pimeään. Haluan käpertyä pieneksi peiton alle. Olla pieni. Viaton. Puhdas. Oma itseni.


Liian vaikeaa ja pelottavaa.

Huomenna pitäisi edes jaksaa yrittää...

perjantai 22. helmikuuta 2013

Olen lähes turta. En ole turvassa. Ikävöin, mutta pelkään satuttaa.


En ole ainoa, olen niin yksin. Anna mun mennä.



söin äsken tosi paljon liikaa. ahmin. YÖK. oksensin.

torstai 21. helmikuuta 2013

Ahdistaa. oksennan. Ahdistaa. oksennan. Ahdistaa. oksennan. Tää ei oo mun paikka. Pakko päästä pois. Tää vie multa voimat, en jaksa ees ajatella. Tarviin apua, tuun saamaan apua. Mutta mitä mä oon ilman tätä.

Haluun vaan kadota, jonnekkin. Ei sillä väliä. Kaiken ulottumattomiin. Pois.
En mä tajua. En mä tosiaan tajua.


Minkä takia en osaa sanoa ei pään sisällä olevalle, huutavalle äänelle? EI. sen ei pitäisi olla vaikeaa.

Olenhan jo elämää nähnyt, tämän kerran jo kokenut. Kerran jo parantunut. Miksi en enää osaa.

Tahdon niin, Haluan niin, Toivon niin.

Pään sisällä huutaa, vatsassa huutaa. Hajottaa. Vielä mä paranen, uudelleen, paremmin.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Mikä päivä?

Täällä mä makaan. Pää on pyörällä. En tiiä onks se näist lääkkeistä vai ihan mun omista ajatuksista.

Ei tää toimi. Oon huono. En osaa huolehtia edes itsestäni. En saa otetta elämästä.




Kunpa tää päättyis pian.

maanantai 21. tammikuuta 2013

oooops....

...i did it again. Nyt tän täytyy oikeesti loppua. Tää vie multa järjen. Vihaan, vihaan, vihaan..







...ANNA SE MULLE!

tiistai 15. tammikuuta 2013

Nyt tän täytyy riittää. Ei näin voi jatkua, ei millään. Olen vihainen, itselleni.

Ilman sua. And then someday, i will be Good Enough.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Älä puhu mulle. Älä sano sanaakaan. En tahdo kuulla sitä. Vihaan sua, rakastan sua.


Silti kuiskaat mulle hiljaa, ota mut, ota vaan, Tiedän että sitä sisimmässäsi haluat.

Niin tein ja nyt kaduttaa. Niin kovin.

Miksi.....

...Vain koska sitä on saatavilla?




En halua enää.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

You made this.

Mä oon yks vitun sekopää, ja kiitos siitä kuuluu sulle. My love. F32&F41.1&F50.0(F50.3)