Viha.

Se on se pahin tunne, pahin niistä muutamasta mitä mä nyt tunnen.. Tunnen tai olen tuntenut vihaa jokaista hoitajaa, lääkäriä, perheenjäsentä ja ystävää kohtaan. Ne ei auta mua, ne ei ymmärrä mua. Näin mä luulin. Eniten tunnen vihaa itseäni kohtaan. Kyvyttömyyttä ajatella terveesti, mutta ennen kaikkea kasvavaa mahaa ja suurentuvia reisiä. YÖK.  Eli kaikesta päätellen tää pakkohoito tuntuu jollain tasolla tehoavan. Lihominen toteutuu, mutta henkinen puoli vaatii vielä rutkasti panosta, psykologeilta ja ennen kaikkea itseltäni.

Haluan todella päästä tästä vihan tunteesta eroon.. Sen kanssa teen enemmän töitä kuin minkään muun tunteen. Keskiviikkona mun maailma meinas romahtaa ihan täysin, kun kuulin joutuvani jäämään tänne vielä ainakin kahdeksi viikoksi. Olin niin vihainen, en halunnut nähdä ketään, en halunnut syödä. Sain jopa sen kiukkukohtauksenkin, jonka aikana tuhosin puhelimeni.. Hyvä minä! Näin jälkeenpäin ajateltuna, ja muutaman päivän miettineenä.. Jos olisin tänään päässyt kotiin, niinkuin oli alkuperäinen suunnitelma, olisin syöksynyt suoraan vanhoihin tapoihin, unohtanut kaikki terapiassa puhutut asiat. Nyt oon ainakin toistaiseksi tyytyväinen tähän. Kaksi lisäviikkoa tuo mulle helpotusta. Ainakin haluan olla optimisti tässä asiassa, vaikka sitä harvemmin harrastankaan.

Toissa yönä mä näin pelottavinta unta, mitä ikinä oon nähnyt. Se pelottaa edelleen. Kun heräsin, päätin parantua. Nyt. Kivinen tie on tulossa, ei todellakaan helppo. Tartten kaiken tuen, mitä voin saada ja tiedän sen saavani. Kiitos siitä.

Lähtölaskenta terveeksi alkaa: N-Y-T- NYT!