tiistai 30. huhtikuuta 2013

Viikonloppu oli täyttä kidutusta. Kaikki meni jotenkin ihan täysin perseelleen, taas on se fiilis et haluun vaan hävitä pois täst maailmasta. Ehkä mä meenkin.

Hyvää vappua.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Kotona...

.....Käymässä...

Jooppis, keskiviikkona "vapauduin" osastolta kotioloihin. Pelko on vähän vähentynyt, syömiset on mennyt olosuhteisiin nähden ihan ok. Pieniä lipsahduksia lukuunottamatta. "Käymässä kotona" tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että pääsin tosiaan käymään omassa kodissa keskiviikkona ja eilen, muuten asustelen tällä hetkellä ja toistaiseksi vanhemmillani. Tää on paras vaihtoehto tähän mun kuntoon nähden.

Täällä mulla on paljon tukea, päivisin sisko, veli tai lapset&lapsen isä on täällä mun seurana, äiti ja isä iltaisin. Ruoan haluan tehdä ja laittaa itse, että tiedän varmasti mitä siinä on, ja kuinka paljon. Ateriasuunnitelma tuli osaston mukana, sitä yritetään tässä noudattaa. Ainakin tosiaan alku on ollut lupaava, vaikka pientä ahdistusta on ollutkin havaittavissa. Huomenna pitäis uskaltaa isoon kauppaan ostoksille äidin kanssa. Pelottava ajatus.

Liikuntaa en saa vielä harrastaa suurissa määrin, ettei vahingossakaan livahda pakonomaisen puolelle. Hulluks sitä tulis jos ei vähän ulkoilmaan pääsis. Tästä on hyvä jatkaa.

Ps. Paino keskiviikkona 45,7kg.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Ei vielä perillä.

Päivät käy täällä vähiin ja mua pelottaa joka hetki enemmän. En todellakaan tiedä miten mä pärjään yksin kotona. Täällä se on helppoa, kun kaikki tarvittava on lähellä ja nää ihmiset on täällä mua varten. Pelkään sitä et mä taas repsahdan vanhoihin huonoihin tapoihin, ja pian oon taas takas täällä. Toisaalta se oliskin ehkä hyvä vaihtoehto -olla täällä koko ajan, siihen asti et musta tuntuu hyvältä ja turvalliselta mennä kotiin.

Tietysti voisin mennä asumaan vanhemmilleni siihen asti, kun syöminen yksin ei tunnu enää niin pelottavalta ajatukselta. Ehkä se saattaiski toimia, tukikin olis lähellä. Ja ymmärtävä olkapää itkuja varten. Tiedän vaan sen et jos mä oon yksin mun omassa kodissa, en parannu. En ees uskalla mennä varmaan kauppaan. Tää on pelottava ja todella monttuinen tie, joka on vaan kuljetteva loppuun asti.. Kävi miten kävi.

Tietysti mä ainakin haluan uskoa ja toivoa et mä oon nyt vikaa kertaa tässä tilanteessa. Sekin tietty huolestuttaa, et mitä jos mä pääsen kunnolla paranemiseen kiinni, enkä saa painon nousua pysähtymään ja musta kasvaa liian iso. Vaikka siihenkin on vielä matkaa et 36 koon vaatteet ei putoo mun päältä. Joo no, ehkä mä pelkään tota asiaa turhaan. Pitää vaan keskittyä nyt ja tähän, eikä miettiä liikaa. Tai tosiaan ainakin yrittää olla miettimättä. (sana yrittää kuuluu nykyään vahvasti mun sanavarastoon, eikä tunnu lähtevän millään.) ounou.

Jotain ihanan positiivista tässä päivässä kuitenkin oli: Päivällinen myöhästyi 12minuuttia, mutta mä söin silti! Jeeij. Pientä parannusta havaittavissa.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

 
 
voi näitä aikoja.
Mulla kävi tänään vieraana yllättävän tunteen mukanaan tuonut ihminen. En muistanutkaan miten kiva on hymyillä ja nauraa spontaanisti, ilman pakotusta. Hymyilyttää edelleen tää ihminen. Meillä on pitkä historia, ja nyt musta tuntuu et meillä on myös vielä jonkunlainen tulevaisuus. Tai niin se ainakin sanoi, et se haluu olla mun tukena joka päivä ja joka yö.

On mukava huomata, et en ookkaan pilalla ja et jollekkin mä vielä kelpaan, tälläisena kun mä oon.

Silti mua pelottaa.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

moi, mulla on elämä ja syömishäiriö, taas.

Elämä normalisoitui tosiaan loppuvuodesta 2006. Lukion aloitin syksyllä, ja motivaatio oli kohdillaan. Mulla meni hyvin perheen ja poikaystävän kanssa. Elämä hymyili oikeastaan joka saralla. En ees ajatellut suuremmin syömiäni ruokia ja liikunnankin otin nautintona. Paino pysyi samassa, alle kuudessa kympissä. Huhtikuussa 2007 tulin vahingossa raskaaksi. Ei ollu siinä tilanteessa paljoa vaihtoehtoja, abortti oli edessä. Abortin jälkeen oli hyvin lähellä etten sortunut takaisin vanhoihin kaavoihin. Se tuntui niin kamalalta, mä olin mun mielestä kamala ihminen.

Pääsin vaikeuksista yli, ja jatkoin elämää vanhaan malliin. Kirjoitin ylioppilaaksi hyvin arvosanoin 2008, suoritin lukion 2,5vuodessa. Työskentelin myös kaupassa.  Muutto omaan ensimmäiseen kotiin oli ihan nurkan takana, osoite vaihtui helmikuussa 2009.

Suhde poikaystävään oli useasti koetuksella, oli luottamusongelmia puolin ja toisin, hän se hairahtikin muutaman kerran, annoin aina lopulta anteeksi. Koin sen suhteen kannalta parhaimmaksi, en halunnut olla yksin. Suhde jatkui välillä todella hyvänä, välillä itkin silmät päästä sydänsurujen vuoksi. Hän tavallaan asui mun luona, vaikka sillä omakin koti oli. Ei se mua haitannut, ainakaan ei tarvinnut olla yksin.

Tein töitä ihan hulluna, sain enemmän vastuuta. Kunnes yhtenä kauniina helmikuisena aamuna 2010, raskaustesti näytti pirteetä plussaa. Musta tulee äiti. Lyötiin poikaystävän kanssa kimpsut kasaan ja muutettiin saman katon alle. Hän siis muutti mun luo. Hommat meni kivasti, yhdeksän kuukautta nopeasti eikä tosiaan niiltä sydänsuruilta tonakaan aikana säästytty.

Terve poika syntyi lokakuussa, elämä muuttui kertaheitolla mulla, ei niinkään pojan isällä. Tilanne kärjistyi riitoihin ja lopulta eroon vuoden 2011 puolella. Olin yksin. Se mitä eniten pelkäsin. Ruoka ja liikunta alkoi pyöriä mun päässä aikasempaa enemmän. Ajattelin et mitä jos.. laihduttaisin ja näyttäisin hyvältä, ehkä hän sitten haluaisi mua taas, eikä niitä muita. Jätin kuitenkin ne ajatukset omaan arvoonsa.

Lopulta kuitenkin palattiin yhteen ja kakkosen plussa saapui huhtikuussa 2011. Tyttö syntyi tammikuussa 2012. Myin asunnon pois, ja ostin meille isomman asunnon. Muutettiin. Siis vain minä ja lapset. Aika nopeasti siitä pakattiin tarvittavat tavarat matkalaukkuun ja otettiin suunnaksi espanja. Puoleksi vuodeksi. En vain kestänyt olla täällä. Siellä tunsin olevani onnellinen.

Takaisin tultuamme myös suru palasi. Oli hyviä päiviä ja oli huonoja päiviä. Enemmän niitä huonoja. Satunnaisia tapaamisia lasten isän kanssa, pientä ihastusta vanhaan tuttavaan. Huomasin miten mua ei enää kiinnostanut muiden tunteet oikeestaan ollenkaan. Huomasin että esitin tosi useesti iloista vaikka itkin sisältä. Pakko arkea oli kuitenkin pyörittää jotenkuten.

Syömisiin en sen enempää huomiota kiinnittänyt, enemmän terveellistä tavaraa, liikuntaa kyllä lisäsin. Pakonomaiseksi se ei missään vaiheessa mennyt. Kevyt masennus oli huomattavissa, en kyllä pitänyt sitä mitenkään huolestuttavana, ehkä syysmasennusta, silloin ajattelin. Loppujen lopuksi tällä hetkellä papereissa lukee diagnoosit F32 ja F41.1.

Ruokapelleily alkoi uudestaan joskus marras- joulukuun tienoilla. Silti söin ihan ok, pienensin annoksia ja skippasin välillä. Perheen kanssa oli pakko syödä ettei ne huolestu turhaan. Viimeinen niitti tuli joulun jälkeen. Vajosin vaan syvemmälle masennukseen ja syömisen pelkäämiseen. Kävin terapeuttini luona useasti, sain masennuslääkkeet, mutta ei se auttanut. Olin jo liian syvällä. Sain paniikkihäiriöitä ja ahdistuskohtauksia. Söin ja oksensin. Ahmin ja oksensin. Paino putosi hurjaa vauhtia. Voimat loppui.

Tiesin siinä vaiheessa, että tää on menoa. Joko tai. Se on nyt ihan itsestä kiinni et mitä tässä käy. Viime kerralla olin jo liian lähellä loppua. Jotenkin se sairaus piti mua niin kovassa otteessa ja sai mut uskomaan etten ees halua parantua. Pitää olla pienempi, parempi, kauniimpi. Pitkään hoitoa vastaan kamppailin, jopa avo-hoidossa. Ei huvittanut olla siellä, heitin koko homman ihan leikiks. Jouduin jopa asumaan täksi ajaksi takaisin vanhemmille, valvovan silmän alle. Lapset oli siis isällään. Yritin vakuuttaa kaikille etten tarvitse apua.  Väärässähän mä olin.

Lopulta suostuin lähtemään vuodeosastolle kahdeksi viikoksi. Temppuilin ja sain raivokohtauksia. Piilotin ruokaa ja oksentelin. Jumppasin salaa yöllä, join paljon vettä ennen punnitusta. Sen kerran. Lopulta tajusin sen, kuultuani kotiinpääsyn peruuntumisesta ja kahden viikon lisäajasta osastolla, nyt on oikeesti parannuttava. Pakko syödä. Mun itseni vuoksi. Ja mun lasten vuoksi.

Nyt on melkein kaks viikkoa skarpattu oikein nätisti, oon ollut aika ylpee itestäni, noi hoitsutkin kuulemma on. jee! Tänään oli punnituspäivä: 45,2kg :)

Huomenna kuulen pääsenkö kohta kotiin!

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Moi. Mä oon Carolina ja mulla on syömishäiriö.

-Joo kerro vaan tarkemmin, koko tarina. Meitä muita kiinnostaa kuulla sun tarina, me kaikki ollaan koettu se myös. Täällä jaetaan, tää on ryhmäterapiaa. Kaikki kertoo vuorollaan, mistä kaikki lähti, mihin se on johtanut, mitä on tapahtunut ja mihin ollaan menossa. Carolina, anna kaiken tulla. Älä pelkää. *maailman typerin hymy*

Moi, mä oon Carolina, 22v ja mulla on syömishäiriö. Olin lapsena ja nuorena iloinen, reipas ja tosi sosiaalinen. Koulussa meni hyvin, mulla oli paljon kavereita. Kuuluin ns. suosittujen joukkoon, mua ei ikinä olla kiusattu. Vanhemmat odotti multa koulusta pelkkiä kymppejä, niitä mä ala-asteella sainkin, tunsin oloni hyväks. Ylä-asteella tuli kuvioihin pieni kapinallinen, joka halus uhmata vanhempia, tiesin et arvosanat on niille hyvin tärkeitä, nyt alkoi tulla vaan kaseja tai ysejä. Vanhemmat oli pettyneitä muhun. Halusin viettää aikaa ystävien kanssa.

Vuonna 2004 syksyllä, ollessani 14vuotias, päätimme kavereiden kanssa alottaa herkkulakon. Lyötiin vetoa siitä kuka pystyy olla kauiten ilman mitään herkkuja. Kaiken piti olla teinien pikku kilpailua, mut en osannut arvata mihin se mut lopulta veikään. Muutama kaveri luovutti heti seuraavana päivänä, me kolme muuta jatkoimme vielä. Pikkuhiljaa muut alkoivat tippua kisasta ja pian olinkin ainut herkkulakossa. Ajattelin jatkavani vielä, vaikka olinkin jo "voittanut" kisan. Miksi söisin herkkuja jos pystyn olemaan ilmankin? Ja sitä paitsi, lakon ansiosta olen laihtunut 1,5kg. En tosin silloin ajatellut laihdutusta, en ajatellut ikinä itseäni lihavaksi. Tässä vaiheessa siis painoin noin 63kg ja olin 172cm pitkä.

Herkkulakko jatkui ja jatkui. Aloin huomata painon putoavan edelleen, aloin saada enemmän huomiota ja kommentteja hieman muuttuneesta ulkonäöstäni. Muistan sen tunteen, minkä kehut sai mussa aikaan. Hyvä tunne. Aloin liikkumaan enemmän, ja tarkkailemaan enemmän mitä suuhuni laitan. Jossain vaiheessa kirjasin päivän aikana syödyt kalorit ylös, useimpina päivinä kalorit pyörivät 1000-1300 kalorin tienoilla. En tuona aikana ajatellut muuta tekemisistäni, kuin että haluan elää terveellisemmin, ja tälläinen tarkkailu auttaa mua onnistumisessa. Voi kun oisin tiennyt.

2005 alkukeväällä olin laihtunut 58kiloon, eli yhteensä 5,5kg. Se tuntui hyvältä. Ajattelin syöväni vähemmän, liikkuvani enemmän ja sillä paino putoaisi nopeammin. Tässä vaiheessa sairauteni alkoi tosissaan nostaa päätään. Nyt siitä tuli tietoista laihtumista ja sen yrittämistä. Skippasin aterioita, valehtelin vanhemmille syöneeni kaverin luona. Kävin lenkeillä, kuntosalilla ja jumppasin vielä huoneessani yöllä. Kirjasin päivän syödyt ja kulutetut kalorit tarkkaan, tein laskelmia ja suunnitelmia tulevilla päiville. Vaa'alla ramppasin joka aamu, joka päivä ja joka ilta. Aina syömisen ja liikunnan jälkeen. Olin sen orja. Olin anoreksian orja. Paino putosi kahdessa kuukaudessa vielä 8,5kiloa. Kokonaistulos 14kg. Ei sekään ei riitä. Pakko olla parempi. Näin mä ajattelin.

Kesä meni edelleen laihduttaessa. Vanhemmat alkoivat huolestua, ne huomas mun rajun painonpudotuksen, mutta ei tajunnut sen johtuvan anoreksiasta. Mähän söin kuitenkin niiden kanssa lähes joka päivä päivällisellä, se mitä ne ei huomannut, oli mun sulkeutuminen vessaan oksentamaan ruokailun jälkeen. Ja sen jälkeen lähtö lenkille kuluttamaan enemmän. Tapasin myös poikaystäväni, jonka takia oli myös hyvä laihduttaa, ettei hän jättänyt mua lihavuuden takii. (hölmösti ajateltu, i know) Olin rakastunut.

Syksyllä koulun alun jälkeen, pian oli terveystarkastukset. Mua omalla tavalla pelotti mennä sinne, tavallaan odotin innolla, kun vihdoin sain näyttää vaa'an pienen lukeman jollekkin lähes tuntemattomalle. Pituus 173cm, paino 42kg. Se pelästytti terkkarin, yritti keskutella asiasta, soitti lääkärin paikalle. Kokonaispudotus 21,5kg. Vuodessa. Olisit pystynyt parempaankin, silloin ajattelin.

Tästä pienestä terveystarkastuksesta alkoi niin suuri rumba, että heikompaa saattoi hirvittää. Mua nimittäin. Sain lähetteen Hyksin syömishäiriöklinikalle lähes samantein, arvioon. Vanhemmat vei mut sinne, jossa todettiin vuodeosaston olevan mulle sopivin hoitopaikka. Harmi vaan, että paikka vapautuisi vasta muutaman kuukauden päästä. Sain vähän lisäaikaa. Jouduin tosin ravaamaan psykoterapiassa kiireellisenä muutaman kerran viikossa.

Meni 11viikkoa, mut kirjattiin osastolle. Paino 38,8kg, lukee papereissa. Olin järkyttävän aliravittu, ihme että olin edes hengissä. Järkyttävää, näin jälkeenpäin ajateltuna. Samantien mut laitettiin aliravitsemustilan takia nenämahaletkuun, jossa sain ravintoa sen kautta 9päivää. Sen jälkeen mulle tehtiin henkilökohtainen ateriasuunnitelma ja suunnitelmaa suunniteltiin myös tulevaisuudelle omahoitajan kanssa. Se oli ihana hoitaja. Pelästyin ite niin kovasti sitä tilaa missä olin, varsinkin kun mulla oli niitä sydämen rytmihäiriöitäkin.

Vanhempani, sisarukseni ja poikaystäväni vieraili mun luona paljon. Se oli mukavaa huomata, kuinka moni välittää vaikka en ookkaan täydellinen. Vaikka yritin olla. Osastolla olo sujui kaikin puolin hyvin, sain motivaatiota paranemiseen, apua ruokailun ja ajatusten suhteen. Syöminen ei todellakaan ollut helppoa, mutta parhaani yritin, tässäkin tapauksessa. Paino alkoi nousemaan hyvään tahtiin, olin vähän helpottunut ja iloinenkin.

Osastolta uloskirjautuminen tapahtui toukokuussa 2006. Olin osastolla yhteensä 8,5kk. Paino uloskirjauspäivänä oli 51kg. Sain mukaani ateriasuunnitelman, jota piti toteuttaa kolme viikkoa, ennekuin päiväostasto alkaa. Onneksi mulla oli rakastava tukiverkko joka auttoi ja tuki mua niinä pahoina päivinä. Poikaystäväni käytännössä asui meillä, että mulla olis koko ajan seuraa. Päiväosastolla kävin sen 6vkoa, jonka jälkeen mun uskottiin pärjäävän kotona. Myös ton kuuden viikon aikana, saavutin normaalipainon, nyt paino oli 55kg. Vielä oli nostettavaa. Ajatukset laihdutuksesta pyöri mun päässä päivittäin, mut työnsin sairaat ajatukset sivuun, ja keskityin parantumiseen. Ainut hoitomuoto käytössä oli enää terapia jossa kävin kerran viikossa juttelemassa peloista ja ajatuksista. Se oli hyvä.

Marraskuussa 2006 paino oli kohonnut jo 59kg, ja saatoin syödä mitä halusin. Myös herkkuja! Fyysisesti voisi sanoa että parannuin anoreksiasta kesällä 2006. Henkisesti ei niinkään. Kunnes saapui joulukuu 2012....

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Tänään on ollut hyvä päivä. Todella hyvä oikeastaan. Olen kiltisti ollut ja syönyt suunnitelmien mukaan. Ja näin aion myös jatkaa. Vaikka osa musta ei haluais. Mut mä aion voittaa sen äänen joka huutaa parantumista vastaan!

Hassua kuinka nopeasti mun pää onkaan käännetty.. Eihän siitä kauaakaan oo kun angstasin ihan täysillä, vailla halua parantua. Ehkä kaikista eniten on auttanut terapia, jossa joka päivä saan kertoa omia fiiliksiä, omia pelkoja ja saan itkeä ilman että kukaan tuomitsee tai arvostelee. Ja varsinkin kun se terapeutti on niin ihana, alun mun hankaluudesta huolimatta. Vaatii suuren ihmisen, jos tuota tekee työkseen.

Oon siis täällä vielä sen kaks viikkoa, ainakin toivon niin.. En siis halua aikasemmin pois, vaan tän parantumisen kunnolla käyntiin ja tarvittavat eväät ja tiedot täältä mukaan kotiin. Vaikkakin tavallaan mun pitäis ne jo tietää, koska kerran sen jo tein. Noh, toinen kerta toden sanoo? :) Oon vaan niin iloinen, et tällä kertaa vältin pakkoruokinnan eli nenämahaletkun. Se ei oo todellakaan kivaa. Trust me. 7 vuotta viime kerrasta, i can do this! i will do this! Viimeistä kertaa!

Huomenna on taas punnitus.. Toivon että tällä kertaa yllän tavoitteeseen.. tähän mennessä on siis kiloja tullut tasan 1. Huomenna luvun pitäis olla 1,8kg. Wish me luck!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Viha.

Se on se pahin tunne, pahin niistä muutamasta mitä mä nyt tunnen.. Tunnen tai olen tuntenut vihaa jokaista hoitajaa, lääkäriä, perheenjäsentä ja ystävää kohtaan. Ne ei auta mua, ne ei ymmärrä mua. Näin mä luulin. Eniten tunnen vihaa itseäni kohtaan. Kyvyttömyyttä ajatella terveesti, mutta ennen kaikkea kasvavaa mahaa ja suurentuvia reisiä. YÖK.  Eli kaikesta päätellen tää pakkohoito tuntuu jollain tasolla tehoavan. Lihominen toteutuu, mutta henkinen puoli vaatii vielä rutkasti panosta, psykologeilta ja ennen kaikkea itseltäni.

Haluan todella päästä tästä vihan tunteesta eroon.. Sen kanssa teen enemmän töitä kuin minkään muun tunteen. Keskiviikkona mun maailma meinas romahtaa ihan täysin, kun kuulin joutuvani jäämään tänne vielä ainakin kahdeksi viikoksi. Olin niin vihainen, en halunnut nähdä ketään, en halunnut syödä. Sain jopa sen kiukkukohtauksenkin, jonka aikana tuhosin puhelimeni.. Hyvä minä! Näin jälkeenpäin ajateltuna, ja muutaman päivän miettineenä.. Jos olisin tänään päässyt kotiin, niinkuin oli alkuperäinen suunnitelma, olisin syöksynyt suoraan vanhoihin tapoihin, unohtanut kaikki terapiassa puhutut asiat. Nyt oon ainakin toistaiseksi tyytyväinen tähän. Kaksi lisäviikkoa tuo mulle helpotusta. Ainakin haluan olla optimisti tässä asiassa, vaikka sitä harvemmin harrastankaan.

Toissa yönä mä näin pelottavinta unta, mitä ikinä oon nähnyt. Se pelottaa edelleen. Kun heräsin, päätin parantua. Nyt. Kivinen tie on tulossa, ei todellakaan helppo. Tartten kaiken tuen, mitä voin saada ja tiedän sen saavani. Kiitos siitä.

Lähtölaskenta terveeksi alkaa: N-Y-T- NYT!

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Puhelin paskana. Milläs sitten soitellaan.. Ai miksikö? No koska mä sain pienen hermoromahduksen. Elämä maistuu pahalle.

Ps. En pääse sunnuntaina kotiin. siinä syy.