...or not. Näinhän siinä piti taas käydä.
"Carolina ei ole näyttänyt merkkejä halusta parantua. Hoitajat päiväosastolla eivät pysty häntä kontrolloimaan, eivätkä auttamaan. Ruoka-aikoina hän ei suostu syömään, vaikka säännöt tietää. Emme näe parantumisen kannalta muuta vaihtoehtoa kuin vuodeosasto vähintään kahden viikon ajaksi. Jos ei Carolina syö ja paino ei nouse riittävästi jakson aikana, joudutaan hänet luultavasti laittamaan niin sanottuun pakkoruokintaan, eli hän saa ravintoa nenä-mahaletkun kautta. Mutta se sitten katsotaan vuodeosaston jälkeen." Johtavan lääkärin ja omahoitajani terveiset vanhemmilleni päiväosaston viimeisessä istunnossa. Äiti itki taas. Isä vaan katsoi silmät lasittuneena. Tunsin vanhempien pelon ja pettymyksen, ajatuksen omasta epäonnistumisestaan. Minun syy, ei teidän.
"Toivottavasti se ei ole tarpeen", lääkäri katsoo mua merkitsevästi. "Mutta, 44kiloa on sinun mittaisellesi todella vähän. Aivan liian vähän. Sinä kuolet jos et tee asialle mitään. Valitettava tosiasia."
Näinpä näin. Kuuntelin vaan, nyökyttelin. En sanonut mitään. Tiedän mitä on tulossa, tiedän etten ole ollut yhteistyöhaluinen, tiedän että olen kokenut päiväosaston olleen täysin turhaa osaltani. Valitettavasti tiedän myös sen, että tuossa yläpuolella olevassa keskustelussa kaikki on täysin totta. Kuolema odottaa nurkan takana, jos en jostain löydä motivaatiota. Help me. Miksi mun täytyy tehdä se kaikki työ? se syöminen...
Äiti ja isi... Te ette ole tehneet mitään väärää, minä olen sairas. Minä olen epäonnistunut tyttärenä ja mikä pahinta... äitinä..
Ja J:lle, tiedän että luet tätä. Oot hyvä isä. Pidän siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti