torstai 9. marraskuuta 2017

Time is up.

Täällä vielä, hetken. Kuukauden oon yrittänyt. En ees jaksa enää kirjottaa. Tiedän jo että mun aika on koittanut, mun mieli ja keho on jo luovuttanut. Aikoja sitten. Mä tiedän etten nää enää joulua. Mä uskon etten nää edes joulukuuta, enkä lunta. Mun sydän pettää hetkenä minä hyvänsä. En pysty ees nousta vessaan ilman rytmihäiriöitä.

Seuraavaa postausta multa ei enää tule. Nää on mun jäähyväiset teille.

Leikin, taistelin, hävisin. Ja voi jumalauta kun oon huono häviäjä. Voittakaa te!

Elämäni viimeset:  Moi oon Carolina ja oon 27vuotias anorektikko joka jätti tän maailman sairauden voittamana vuonna 2017. Painan 35kg. Viimeistä kertaa. Ikinä. Vihaan itseäni.

Jätän vanhat lukemat paikoilleen muistuttamaan teitä siitä, että joskus olin parempi.



 Xoxo Carolina

torstai 12. lokakuuta 2017

Ei polku tää vie mihinkään....

...paitsi hautaan.

Pitäis päivittää toi ikä 27 vuotiaaks... pitäis päivittää toi paino 41kg...
En muista koska viimeks oon kirjottanu. Enkä sitä millon oon ollu näin pohjalla.

Enkä ees sitä kuinka paljon mä odotan että tää kärsimys loppuu. Parempi olis kaikille. Kaikille. Mä tunnen sen mun väsyneessä ja riutuneessa kehossa, että tää kärsimys on kohta ohi. Kirjoitan tätä nyt sairaalan sängyllä, letkuihin kiinnitettynä. Tunnen kun mun sydän hakkaa epärytmissä ja välillä niin hitaasti että odotan sen pysähtyvän. Allekirjoitin elvytyskiellon.

Kaikki mun ympärillä on sumeeta, kaikki mun lähellä itkee. Mä en pysty enää. Mä oon aivan kylmä ja kuiva. Mä luulen että tää on viimenen kirjotus jonka tänne ite teen. Annan mun rakkaalle siskolle tunnukset jotta hän voi tulla teille uutiset kertomaan kun mun aika on loppu täällä.

Älkää muistako mua anoreksiasta. Tai muistakaa, mutta varoittakaa ja auttakaa muita. Mua ei pystytty auttamaan. Olkaa armollisia itsellenne, sitä mä en koskaan ollut.. Rakastakaa itseänne.

Mä jaan tän linkin myös ensimmäistä kertaa mun someen, kaikki saa kerralla tietää. Teillä elämä jatkuu, nauttikaa siitä. Älkää murehtiko tai surko.

Hautajaisissani pukeutukaa mustaan, mutta vain koska se on tyylikästä. Tanssikaa ja naurakaa, muistelkaa hyviä hetkiä, älkää poismenoa. Juokaa skumppaa ja juhlikaa sitä elämää jonka sain elää, sitä parempaa osaa siitä.

Mä rakastan teitä kaikkia, lapsiani yli kaiken. Opettakaa lapsilleni kuinka rakastaa itseään. Mä en siihen ikinä kyennyt.

Nyt on mun aika sanoa kiitos ja hyvästi. Mä tulen vielä takaisin paremmassa muodossa. Uskon uudestisyntymiseen. Sitten elän paremmin. Nähdään!

Xoxo Carolina<3

Ainiin. Jos Samir luet tätä; Anna anteeksi kaikki.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kaikki vierii eteenpäin.. tai alaspäin.

Aika kuluu supernopeesti. Tarkotus oli tulla päivittää pikku irmelin ulostulon jälkeen, mut se jotenki jäi... kahteen räjähtäminen tapahtui tosiaan 4.1 ja mini mirmu tupsahti maailmaan jättäen arven mun alavatsaan. Eka keisarinleikkaus, jätti isot arvet mun mieleen. Kroppa säästy kyllä suuremmilta vahingoilta. Toisaalta, ei sillä niin väliä olis ollut vaikka ois kamalampiakin jälkiä tullut, vihaan tätä ruhoa edelleen ja aina vaan enemmän ja enemmän.

Ekat kuukaudet meni ihan kivasti sen enempää turhia ajattelematta, keskittyen vauvantuksuiseen elämään. Kolmen lapsen kanssa oli kyllä aikamoista tasapainoilua ja mielenterveyden kanssa kamppailua. Varsinkin kun tiet erkani jälleen Jn kanssa. Tällä kertaa pysyvästi. Tää viimesin pettämiskeissi sai mut taas luovuttamaan kaiken. Ja tarkotan KAIKEN,

Erosta on kohta neljä kuukautta. Neljä pitkää kuukautta. Ikävä on. Niitä mun rakkaita pieniä. Parempi niiden on olla Jn ja sen perheen luona. Kamalalta tuntuu sanoa, mutta ei musta tällä hetkellä olis pitämään huolta kolmesta ihanasta lapsesta. Ei oo ollu neljään pitkään kuukauteen.

Kun edelleen mun mieli on sairas, en pysty ees pitämään huolta itestäni. Mä tiedän et mulla on kolme hyvää syytä saada itteni kuntoon, mut tää sairaus on paljon mua vahvempi. Tää on pitäny mua otteessaan jo monenmonta vuotta, ja mä oon vaan hävinny tän kamppailun. Ja koska tää elämä ei mee niinkuin mä haluaisin sen menevän, ehkä annan sairaudelle hyvän tavan pitää musta kiinni. Ja paino sanalla MÄ ANNAN. mun pää, mun vika.

Eikä tää oo sitä etten mä yritä tarpeeks. Yritän liikaa, ja kun epäonnistun....tulos on nähtävissä.

45kg. Down.

Fuckit. -Carolina

maanantai 2. tammikuuta 2017

Poks.

ohhoijaaa kuinkas aika onkaan taas lentänyt ihan huomaamattani. Kaikkea on kerinnyt tapahtua viime kerran jälkeen, vaikka pahin koitos onkin vielä edessä.

Painoa on tällä hetkellä komiat 64kg, toivottavasti tosin enää korkeintaan tän viikon.

Tarkotuksena olis poksahtaa kahteen osaan viimestään 6.1, jättää kilot sairaalaan ja saapua yksiöstään häädetyn pikku irmelin kanssa kotiin vanhoissa lukemissa. Ei siis mitenkään painokeskeistä ajattelua edelleen......

Pötsin kasvatusajan sain kuitenkin rauhan omilta ajatuksiltani, vaikka neukkumuijakin edelleen jaksaa jauhaa liian vähän nousseesta painosta. Fuck that, vauva on terve.

Jos sitä seuraavan kerran kerkeis aikasemmin kun puolen vuoden päästä päivittelemään tilanteita. Jos siellä nyt kukaan edes lukee näitä. Tuskin ainakaan odottaa.

Muuten fiilis juuuuust fineeeeee. Ahistaa tää järkky rantapallo. Vaiks on aika kivaa ollakkin raskaana viel piiiiieni hetki.

Hastalavistababy, sua ootetaan jo kovin! <3

Xoxo CaroMamax3