torstai 28. maaliskuuta 2013

Meille tarjoiltiin tänään pääsiäismunia.

Luulen et kovinkaan moni ei niihin koskenut. Tällä henkilökunnalla ei oo kyl tosiaankaan kaikki ihan hyvin. Toisaalta tykkään tosta niiden sairaasta huumorista.

Heitin omallani hoitajaa.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Hellurei ja hellät tunteet! Tänään oli punnitus.. Joopajoo, jotkut olivat pienesti pettyneitä mun suoritukseen. Paino viikko sitten tänne saapuessanihan oli 43kg. Viikon tavoite oli nostaa painoa vähintään 0,8kg. Liikaa mielestäni yhdessä viikossa. Niin tai näin, vaaka näytti 43,5kg. Puoli kiloa, kolmesataagrammaa tavoitteesta. noh, ainakin mä oon ihan tyytyväinen, et mun suunnitelma on jotenkin onnistunut. Viimeinen sysäys tuli siis aamupalalla, söin kaiken mahdollisen mitä oli saatavissa, join monta lasia maitoa ja vettä (valitin janoa, siksi sain). Punnitus oli n. tunti aamupalan jälkeen. En käynyt vessassa, sinnittelin punnitukseen asti, vain varmistaakseni ettei grammaakaan mene hukkaan noita huijatessa, harmi vaan et noi on kaiken jo nähnyt, en onnistu kunnolla huijaamaan ellen keksi jotain ihan yyber-nerokasta.. Ens kerralla oon kuulemma ensimmäinen joka punnitaan, heti herättyäni, ettei tämä toistu enää.

Lounas myöhästyi TAAS. Kieltäydyin siitä kokonaan.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Lasken päiviä.. Liikaa jäljellä. Ei helvetti. Pää hajoo täällä.. Huomenna on punnitus. Se vähän kauhistuttaa, mitä se vaaka mahtaakaan näyttää. Oon yrittänyt olla kiltisti, en ihan täysin oo siinä onnistunut. Muutamat raivarit tullut vedettyä, mun mielestä ihan oikeutetusti, mut noiden mielestä oon lapsellinen ja vähän liian herkkä. As if. Ei noi vittu tajuu miltä musta tuntuu jos kellonajat alkaa heitellä. Ei ne tajuu et päivärytmin pitää olla sama joka päivä. Oon saanut jonkun verran toteutettua mun masterplania, noiden myöhästelyn ansiosta. Thank God.

Tavoite on asetettu mielestäni vähän liian korkealle; +0,8. Huominen näyttää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ei tässä voi kun tuntea pientä ylpeyttä itsestään: Ovela, Ovelampi, Carolina.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Tänään mä oon ollut kiltisti. Hymyillyt kaikille, myötäillyt kaikkia ja jopa syönyt kaiken mikä on naaman eteen kannettu. Kaikki on peliä. Sairasta näytelmää. Oon kehittänyt pieniä tai suurempia suunnitelmia tuleville päiville. Niistä ei saa vaan puhua.

Mulla on tällä hetkellä niin hyvä olo. Ei todellakaan syödystä ruoasta eikä todellakaan täällä olosta. Nyt vaan oon pirun hyvällä tuulella. Huomenna on varmaan taas ihan eri ääni kellossa, joten se on pakko nauttia tästä fiiliksestä. Mutta siitäkin huolimatta, näytelmä jatkuu... Onneks mulla on tää kone mukana. En ihan kuole tylsyyteen. Vaikka eihän tässäkään mitään tekemistä ole. Kuuntelen paljon musiikkia. Siitä tulee hyvä olo.

Oon kerennyt ajatella tässä asioita, menneitä ja tätä hetkeä.. Oon pohtinut että kuka mä oikein oon.. Mistä mun elämä koostuu.. Oon päätynyt seuraaviin asioihin:

-Näyttelemisestä
-Valehtelusta
-Pettämisestä (fyysisestä ja henkisestä)
-Luottamuksen rikkomisesta
-Asioiden ja tunteiden piilottamisesta
-Välinpitämättömyydestä
-Vihasta ja vähän siitä typerästä rakkaudesta
-Ilkeilystä
-Totuuden pakoilusta

Tässä on suurin osa siitä niinkutsutusta elämästä missä mä nyt elän ja oon jo jonkun aikaa elänyt. Yhteenvetona tästä vois vaikka kylmästi sanoa: Im a BITCH.

torstai 21. maaliskuuta 2013

voi vittu tätä ruoan määrää. mä oon salee lihonut jo nyt ainakin 10 kiloo. tuntuu siltä. ahdistavaa ja kovin oksettavaa. hyi helvetti mä oon täällä ku pieni lihava possu. noi pakottaa, yritin eilen jo laittaa vastaan. en onnistunut. pitää alkaa laatimaan suunnitelmaa näiden hoitsujen varalle.


taistelu alkakoon. tää on minä vastaan noi muut. minä ja anoreksia. kumpi joukkue voittaa?

tiistai 19. maaliskuuta 2013

.......Ja ketä kiinnostaa......

Ei mua ainakaan. Live fast, Die young.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Mistä on hyvät viikonloput tehty?

...no niimpä. Osaatko sä kertoa? Mä nimittäin sitä en oo vielä keksinyt. Eli paska viikko ja viikonloppu takana, lisää taitaa olla tulossa. Suuri ahdistus ruoan määrästä, oksentanut en oo kun vaan paristi perjantain jälkeen. Ja nukkuminen on vaikeaa. En saa unta, jos saankin, herään parin tunnin levottomien unien jälkeen. Loputon liskodisco. Oon paristi päässyt myös juoksemaan. aaah, ihanaa.

Sain mun tietokoneen, vihdoin. Ovi puuttuu vielä. Osasto kutsuu keskiviikkona. Ahdistaa sekin ja kovasti. Pitää yrittää sit vähän kokoo itseensä. Siihen asti teen tasan mitä tahdon, oon syömättä ja jos syön niin varmasti oksennan. Minkä takia noi mua yrittää kontrolloida tän asian suhteen, ne tietää et joudun menemään paikkaan, jossa mua vahditaan 24/7 ja siellä on pakko syödä 5 kertaa päivässä ja olla menemättä vessaan kokonaiseen tuntiin ruokailun jälkeen. siinä ajassa kaikki paska kerkee jo imeytyä, fuck.

Ei siitä todellakaan helppoa tule. Vaatii kovin paljon mieleltä jaksaa. Tällä hetkellä koko ajatus omasta jaksamisesta kauhistuttaa, niinkuin kauhistuttaa myös oma peilikuvakin. Ja vaa'an näyttämä lukema. 43,3kg.

Täällä mä en parane ikinä. En tiedä paranenko sairaalassakaan. En tiedä paranenko ikinä. Epäilen. Tää on kiinni mussa niin vahvasti. Se huutaa. Se kiljuu. Niin kiljun minäkin, tyynyyn.


Kamala ikävä.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Ihana kamala yhteinen, koko perheen kattava ruokailuhetki. Yritin syödä niin nätisti ja ilman suurempaa huomiota kuin vaan suinkin pystyin. Eli en pystynyt. Sisko potkii pöydän alla, äiti tarkkailee jokaista haarukan liikettä kuin haukka, veli toivoo olevansa muualla kahdestaan tyttöystävänsä kanssa, J yrittää kiinnittää lasten kiinnostuksen ruokaan ja isä katsoo lannistuneena pelkästään omaa lautastaa keskittyen sen tyhjentämiseen sanomatta sanaakaan koko aikana. Kaikki on hiljaa, ainoat äänet ovat ruokailuvälineiden kilinä, lasten kiljahdukset sekä maailman kuvottavin ääni, ruoan jauhaminen, nieleminen, rouskutus. Pidätän oksennusta. Leikin ruoalla siirtelemällä sitä ympäri lautasta. Lasagne. Pastaa, kastiketta, lihaa, juustoa. Pahin viholliseni. Edelleen, pidätän oksennusta.

Äiti antoi luvan nousta pöydästä. Olin syönyt puolet annoksestani. Sekin oli liikaa, vaikka monen mielestä kuulemma ei. Tein liikkeen, jota en suunnitellut. En ajatellut yhtään sen enempää, se vain tapahtui. En pode huonoa omaatuntoa.

Lukittauduin vessaan. Kaikki se paha sisällä oli saatava ulos. Oveen koputetaan. Se on siskoni. Avaa ovi, se sanoo ja koputtaa uudelleen, kovempaa. En vastaa, yritän oksentaa. Pitää tehdä tää hiljaa, ajattelen, vaikka ne tietää. Kuulen äidin äänen, se on vihainen. Kohta se itkee, on itkenyt ennenkin. Mua ei haittaa. Tää on saatettava loppuun. Oksennan. Annan kaiken tulla minkä saan. Olo on kauhea. Mitä mä just tein? Lasken istuimen kannen, avaan lukon ja istun. Itken. Helpotuksesta. Sisko ja äiti riuhtaisee oven auki, molemmilla on säälivä ja samalla pettynyt katse kiinnittyneenä mun itkuisiin kasvoihin.

Äiti lähtee itkien, sisko jää ja istuu mun viereen. Ollaan kumpikin hiljaa. Ei ole sanottavaa. Kaikki on sanottu.

J sanoo rakastavansa mua. Eikä halua mun tekevän tätä itselleni. En voi sille mitään, te tiedätte. Mä en jaksa, mä en halua. Mä en ansaitse rakkautta. Ainut asia mitä haluan tällä hetkellä on mun tietokone ja oma rauha. Haluan omaan kotiin, yksin. Jakuan edes mun oven takaisin.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Siskoni<3 Niin ymmärtäväinen, rehellinen ja ihana. Maailman paras olkapää ja tukija. En olis jos sua ei olis. Todella tärkee yksilö. Sä oot se joka mut auttaa tästä suosta ylös. Missä olit aikaisemmin?

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Last day....

...or not. Näinhän siinä piti taas käydä.

"Carolina ei ole näyttänyt merkkejä halusta parantua. Hoitajat päiväosastolla eivät pysty häntä kontrolloimaan, eivätkä auttamaan. Ruoka-aikoina hän ei suostu syömään, vaikka säännöt tietää. Emme näe parantumisen kannalta muuta vaihtoehtoa kuin vuodeosasto vähintään kahden viikon ajaksi. Jos ei Carolina syö ja paino ei nouse riittävästi jakson aikana, joudutaan hänet luultavasti laittamaan niin sanottuun pakkoruokintaan, eli hän saa ravintoa nenä-mahaletkun kautta. Mutta se sitten katsotaan vuodeosaston jälkeen." Johtavan lääkärin ja omahoitajani terveiset vanhemmilleni päiväosaston viimeisessä istunnossa. Äiti itki taas. Isä vaan katsoi silmät lasittuneena. Tunsin vanhempien pelon ja pettymyksen, ajatuksen omasta epäonnistumisestaan. Minun syy, ei teidän.

"Toivottavasti se ei ole tarpeen", lääkäri katsoo mua merkitsevästi. "Mutta, 44kiloa on sinun mittaisellesi todella vähän. Aivan liian vähän. Sinä kuolet jos et tee asialle mitään. Valitettava tosiasia."

Näinpä näin. Kuuntelin vaan, nyökyttelin. En sanonut mitään. Tiedän mitä on tulossa, tiedän etten ole ollut yhteistyöhaluinen, tiedän että olen kokenut päiväosaston olleen täysin turhaa osaltani. Valitettavasti tiedän myös sen, että tuossa yläpuolella olevassa keskustelussa kaikki on täysin totta. Kuolema odottaa nurkan takana, jos en jostain löydä motivaatiota. Help me. Miksi mun täytyy tehdä se kaikki työ? se syöminen...

Äiti ja isi... Te ette ole tehneet mitään väärää, minä olen sairas. Minä olen epäonnistunut tyttärenä ja mikä pahinta... äitinä..

Ja J:lle, tiedän että luet tätä. Oot hyvä isä. Pidän siitä.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

S:lle.

Haluun et sä tiedät et kyllä mä välitän. En vaan halua et sä näät mut tässä kunnossa, vaikka en tiedä millon paremmassa kunnossa tuun olemaan. Oon ollut täys paska, välinpitämätön ja etäinen, ehkä syystäkin. Vaikka haluun sut lähelle, ni mä työnnän sut pois. Haluun kertoo sulle kaiken kaikesta, se ei vaan oo helppoo, niinku ei oo tänkään kirjoittaminen.

Kaikki asiat mitkä mä oon sulle tehnyt, oon pahoillani. Kaikki asiat mitä oon jättänyt tekemättä, oon pahoillani. Kaikki pahat sanat mitkä mä oon sanonut sulle, oon pahoillani. Ne hetket kun oon kadonnut viikoiksi, oon pahoillani. Ne lukemattomat viestit ja puhelut joihin en oo vastannut, oon pahoillani. En voi muuta sanoa, anteeksi.

En voi luvata muuttuvani, tiedät sen, olen sen kertonut jo aiemmin. Yritys on kova, sen lupaan. Ja sen yritän ehkä pitää. Mä pelkään itseäni, enkä halua sua satuttaa enempää. Ehkä joskus mä pystyn taas rakastamaan, kun olen ehjä.

En voi vaatia sua odottamaan mua. En voi vaatia sulta ymmärrystä. Voin vain toivoa..


mä tykkään susta.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

3 päivää. Ei tästä oo ollut mitään hyötyä. Ärsyttää kun en voi olla sellainen kun mun halutaan olevan. Tahto miellyttää on suuri, mutta ei, en vaan pysty.

Haluan esittää vahvaa ja parantuvaa, vaikka kuoren alla kuplii ja kohta räjähtää. Yritän näyttää iloiselta ja elämänmyönteiseltä, vaikka todellisuudessa olen vihainen, surullinen ja tunnen häpeää.

Edelleen, sairaus pitää kovaa otteessaan. Oon saanut sairaalla tavalla tyydytystä valehtelusta. Oon saanut huijattua lähimmäisiäni. Oon ollut syömättä. Sairas mieli, sairaat teot. Sitä mä häpeän. Mutta en tunne huonoa omaatuntoa siitä, että olen jälleen loukannut rakkaita ihmisiä.

Kaksi tärkeintä, rehellisintä ihmistä. Niitä mä rakastan yli kaiken. Haluan sulkea ne syliin ja pyytää anteeksi itsekästä käytöstä. Mutta silti, en tunne huonoa omaatuntoa siitäkään. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, tiedän.

Mua pidetään niin tiukassa otteessa, naru kaulassa odottaa viimeistä kiristymistä. Haluan toivoa, että se saatanan naru katkeaa, mutta tiedän että se ei hellitä otettaan vaan kiristyy kiristymistään, odottaen mun viimeistä hengenvetoa. Mua on taas varoitettu. Uhkailtu. Helvetti on lähellä. Se on se letku.

ps. 44,9.