Mä niin tykkään viikonlopuista. Ainoastaan puuttui ihana ilma.

Parempaa on vielä luvassa, mä lupaan sen. Ja oon tosissani tällä kertaa.


I love my babies.

43,4.

Miks mä en voi jo parantua? Mä tiedän näyttäväni ihan kamalalta, tiedän et oon liian laiha.

Joskus mä tykkäsin mun peilikuvasta. Mä en tiiä missä mä menin vikaan. Nyt mä en pysty ees kattoo siihen kirottuun peiliin. Näkyy väsynyt äiti-ihminen, joka ei jaksa huolehtia itestään. Näkyy luuta ja näkyy nahkaa. Ja olemattomat lihakset, joita mulla joskus oli ihan kivasti. Hiukset on ohentunut, iho ei oo enää se pehmoinen ja sileä. Kynnet on paskana. Luojan kiitos mulla on vielä hyvät hampaat.

Ennen tykkäsin näkyvistä lantio- ja solisluista, myönnän. Mut siinä vaiheessa kun makaaminen vatsallaan tai kyljellään sattuu, se ei oo enää kivaa. Puhumattakaan siitä kun selkää pyöristäessä selkäranka työntyy rumasti näkyviin.

En tosiaan toivo tätä sairautta kenellekkään. Tiedän joitakin tyttöjä, jotka tahtovat sairastua anoreksiaan. Tän toivominen on jo sairasta. Ei kukaan halua tätä oikeesti.

Pitää herätä tai tää sut tappaa.

Ajatuksia anoreksiasta?

Viikonlopun täydelliset viettelykset

Otsikko kertoo lähes kaiken tarpeellisen. Mut on vietelty. Viikonloppu oli kaikenkaikkiaan siis lähes täydellinen. Sain syötyä sopivasti ilman suuria ahdistuksia. Oli ihana sää ja sitäkin ihanampaa seuraa. Tänään musta tuntui pitkästä aikaa, et se onnellisuus on kyl tavottelemisen arvoinen asia. Kun saa hymyillä spontaanisti, eikä vaan peitelläkseen pahaa oloa.

Ihana lauantai päivä meidän pikku perheen kesken. Ihana yö. Ihana aamiainen kannettuna sänkyyn ja herääminen tuoreen kahvin tuoksuun. Ihana, ihana, ihana. En voi olla ylistämättä tätä hienoa fiilistä mikä mulle tosta kahdesta päivästä jäi. Toivottavasti niitä tulee lisää vielä monen monta! Tätä mä mun elämältä haluun.

Mä haluan taas rakastua. Mä haluan että mua rakastetaan kovasti. Nyt musta tosiaan tuntuu et se vois ollakin mahdollista. Tää ihminen on seissyt mun rinnalla koko tän ajan, välillä vähän myös kompuroinut, mutta aina mua rakastanut. Huonosti mäkin oon sitä kohdellut. Me ollaan kaikki vaan ihmisiä. Tyhmyyksiä me kaikki tehdään, mut niistä me opitaan, eiks je?

Tuntuu hassulta kirjottaa näin suht positiivista tekstiä, kun on tottunut siihen paskaan joka sataa niskaan koko ajan. Niihin kaikkiin epäonnistumisiin ja masentaviin ajatuksiin. En tosiaan voi luvatakaan et tää fiilis jatkuis huomista pidemmälle, joten nautitaan vielä kun voidaan! :)

ps. en oo käynyt vaa'alla piiiitkäään aikaan, eli kahteen päivään. namnam.

Tulin vihdoin ja viimein kotiin! Omaan kotiin! Yksin kotiin! Sain vakuutettua porukat siitä, että mä pärjään yksin. Ja tietysti mä yritänkin, ei sillä.. Kamalaa nähdä mun vauvojen tavarat täällä, kun ne ei ole. Sydän särkyy. Pakko kestää.

Nyt en osaa päättää mitä pitäis tehdä. Olla yksin vai mennä muiden mukaan.


Hauskaa perjantaita! Huomenna nään kaikki kolme ihanaa. Ja Suomi-Ruotsi. Ja Euroviisut.

Jep, lähen baariin. Juon kossyvissyä, low calories.

Pähkinäöverit.

Voiko pähkinöitä syödä liikaa? Kyllä voi. Tein sen tänään. Söin ja söin ja söin ja söin. Oksetus. Ahdistus. Vaikee varmaan arvata mitä mä sen jälkeen tein? Lopetinko? EN. Söin lisää, lisää, lisää. Peli oli jo siinä vaiheessa menetetty. Mitä sillä enää on väliä, ajattelin.

Lopulta kaiken sen syömisen jälkeen, vedin puol pakettia jäätelöä. Helpompi oksentaa, maistuukin paremmalle. Jep, kyl mä tiiän. Pähkinät on vaan siitä hankalia oksennettavia, et ne on kovia. Sattuu kurkkuun, Noh, onneks jäätelö auttaa.

Sain lähes kaiken ulos. Mitä jäi jäljelle? Jumalaton morkkis. Itseinho. Miten mä taas repsahdin ahmintaan. Ehkä säännöllisestä ruokailusta jotain apua olis. Ups.

Mulla on ikävä mun lapsia.

Hyvä Suomi!

Tervetuloa, lukija! Hassua kuinka jotakin saattaa mun elämä kiinnostaa :)

"Nyt sun on ihan pakko oikeesti yrittää. Me ollaan susta niin huolissaan. Mä tekisin mitä vaan, et sä parantuisit. Mä haluisin pakottaa noi ruoat sun kurkusta alas, se vaan ei oo vaihtoehto. Puhu mulle, rakas lapsi, puhu mulle. Kerro mulle kaikki mikä sun mieltä painaa. Puhu niistä asioista jotka saa sut hymyilemään. Mä oon tässä sua varten, sun parasta mä ajattelen. Oot mulle äärettömän rakas, oot mun pienin lapsi, mun kuopus. Älä lähde täältä pois ennen mua. Mä itkin viimeks, mä itken edelleen. Rukoilen sun puolesta. Caro, rakas. Sä oot ainut joka pystyy tän tekemään, me muut voidaan vaan yrittää auttaa sua parhaamme mukaan, ja voit uskoa et sen me teemme. Caro kulta. Mä pyydän... Mä rukoilen... Mä rakastan sua niin valtavasti. Pelasta itsesi."


i'm not perfect, mama. 43,8kg.

Saanko esitellä; paras ystäväni...

...vaaka. Kyllä.

Välillä se on ystäväni, välillä viholliseni. Usein aamulla hymyilen sille, päivällä olen totinen ja illalla heitän sen seinään ja vannon seuraavan päivän paastoa. Valitettavan usein paastoaminen vaan sattuu päättymään järkyttävään ahmimiseen, josta seuraa elämää suurempi itseinho.

Oon yrittänyt iltapäivä neljään saakka noudattaa jollain tapaa ateriasuunnitelmaa, joku voima on vaan mua niin paljon vahvempi. Mä en tiedä miten mun pitäis itteni korjata, ehkä tosiaan pitäis etsiä enemmän syitä näiden ongelmien takana. Luulin jo, että oisin löytänyt pahan olon juuren, mut nyt en oo enää niinkään varma siitä. Hommat valuu mun sormien läpi niinkuin sileä hiekka, yritän estää mutta en vaan pysty siihen tarttumaan.

Pitää vaan kiittää mun rakkaita läheisiä tuesta ja mun kanssa jaksamisesta. Haastan tahallani nykyään riitaa, yritän siirtää mun syömisongelmien huomion johonkin muuhun, se on toiminut. Vaikka en halua tahallani aiheuttaa mielipahaa rakkaille. Näin mä vaan teen. Itsekästä, i know.

Ihan sama mitä mä teen, musta tuntuu et en ikinä oo tarpeeks hyvä. Mihinkään.

Hyvää äitienpäivää, äiti.

Paino 44,3.

Tasan 45kg.

pelkään etten onnistu.