Ihana kamala yhteinen, koko perheen kattava ruokailuhetki. Yritin syödä niin nätisti ja ilman suurempaa huomiota kuin vaan suinkin pystyin. Eli en pystynyt. Sisko potkii pöydän alla, äiti tarkkailee jokaista haarukan liikettä kuin haukka, veli toivoo olevansa muualla kahdestaan tyttöystävänsä kanssa, J yrittää kiinnittää lasten kiinnostuksen ruokaan ja isä katsoo lannistuneena pelkästään omaa lautastaa keskittyen sen tyhjentämiseen sanomatta sanaakaan koko aikana. Kaikki on hiljaa, ainoat äänet ovat ruokailuvälineiden kilinä, lasten kiljahdukset sekä maailman kuvottavin ääni, ruoan jauhaminen, nieleminen, rouskutus. Pidätän oksennusta. Leikin ruoalla siirtelemällä sitä ympäri lautasta. Lasagne. Pastaa, kastiketta, lihaa, juustoa. Pahin viholliseni. Edelleen, pidätän oksennusta.

Äiti antoi luvan nousta pöydästä. Olin syönyt puolet annoksestani. Sekin oli liikaa, vaikka monen mielestä kuulemma ei. Tein liikkeen, jota en suunnitellut. En ajatellut yhtään sen enempää, se vain tapahtui. En pode huonoa omaatuntoa.

Lukittauduin vessaan. Kaikki se paha sisällä oli saatava ulos. Oveen koputetaan. Se on siskoni. Avaa ovi, se sanoo ja koputtaa uudelleen, kovempaa. En vastaa, yritän oksentaa. Pitää tehdä tää hiljaa, ajattelen, vaikka ne tietää. Kuulen äidin äänen, se on vihainen. Kohta se itkee, on itkenyt ennenkin. Mua ei haittaa. Tää on saatettava loppuun. Oksennan. Annan kaiken tulla minkä saan. Olo on kauhea. Mitä mä just tein? Lasken istuimen kannen, avaan lukon ja istun. Itken. Helpotuksesta. Sisko ja äiti riuhtaisee oven auki, molemmilla on säälivä ja samalla pettynyt katse kiinnittyneenä mun itkuisiin kasvoihin.

Äiti lähtee itkien, sisko jää ja istuu mun viereen. Ollaan kumpikin hiljaa. Ei ole sanottavaa. Kaikki on sanottu.

J sanoo rakastavansa mua. Eikä halua mun tekevän tätä itselleni. En voi sille mitään, te tiedätte. Mä en jaksa, mä en halua. Mä en ansaitse rakkautta. Ainut asia mitä haluan tällä hetkellä on mun tietokone ja oma rauha. Haluan omaan kotiin, yksin. Jakuan edes mun oven takaisin.