3 päivää. Ei tästä oo ollut mitään hyötyä. Ärsyttää kun en voi olla sellainen kun mun halutaan olevan. Tahto miellyttää on suuri, mutta ei, en vaan pysty.

Haluan esittää vahvaa ja parantuvaa, vaikka kuoren alla kuplii ja kohta räjähtää. Yritän näyttää iloiselta ja elämänmyönteiseltä, vaikka todellisuudessa olen vihainen, surullinen ja tunnen häpeää.

Edelleen, sairaus pitää kovaa otteessaan. Oon saanut sairaalla tavalla tyydytystä valehtelusta. Oon saanut huijattua lähimmäisiäni. Oon ollut syömättä. Sairas mieli, sairaat teot. Sitä mä häpeän. Mutta en tunne huonoa omaatuntoa siitä, että olen jälleen loukannut rakkaita ihmisiä.

Kaksi tärkeintä, rehellisintä ihmistä. Niitä mä rakastan yli kaiken. Haluan sulkea ne syliin ja pyytää anteeksi itsekästä käytöstä. Mutta silti, en tunne huonoa omaatuntoa siitäkään. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, tiedän.

Mua pidetään niin tiukassa otteessa, naru kaulassa odottaa viimeistä kiristymistä. Haluan toivoa, että se saatanan naru katkeaa, mutta tiedän että se ei hellitä otettaan vaan kiristyy kiristymistään, odottaen mun viimeistä hengenvetoa. Mua on taas varoitettu. Uhkailtu. Helvetti on lähellä. Se on se letku.

ps. 44,9.