keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

moi, mulla on elämä ja syömishäiriö, taas.

Elämä normalisoitui tosiaan loppuvuodesta 2006. Lukion aloitin syksyllä, ja motivaatio oli kohdillaan. Mulla meni hyvin perheen ja poikaystävän kanssa. Elämä hymyili oikeastaan joka saralla. En ees ajatellut suuremmin syömiäni ruokia ja liikunnankin otin nautintona. Paino pysyi samassa, alle kuudessa kympissä. Huhtikuussa 2007 tulin vahingossa raskaaksi. Ei ollu siinä tilanteessa paljoa vaihtoehtoja, abortti oli edessä. Abortin jälkeen oli hyvin lähellä etten sortunut takaisin vanhoihin kaavoihin. Se tuntui niin kamalalta, mä olin mun mielestä kamala ihminen.

Pääsin vaikeuksista yli, ja jatkoin elämää vanhaan malliin. Kirjoitin ylioppilaaksi hyvin arvosanoin 2008, suoritin lukion 2,5vuodessa. Työskentelin myös kaupassa.  Muutto omaan ensimmäiseen kotiin oli ihan nurkan takana, osoite vaihtui helmikuussa 2009.

Suhde poikaystävään oli useasti koetuksella, oli luottamusongelmia puolin ja toisin, hän se hairahtikin muutaman kerran, annoin aina lopulta anteeksi. Koin sen suhteen kannalta parhaimmaksi, en halunnut olla yksin. Suhde jatkui välillä todella hyvänä, välillä itkin silmät päästä sydänsurujen vuoksi. Hän tavallaan asui mun luona, vaikka sillä omakin koti oli. Ei se mua haitannut, ainakaan ei tarvinnut olla yksin.

Tein töitä ihan hulluna, sain enemmän vastuuta. Kunnes yhtenä kauniina helmikuisena aamuna 2010, raskaustesti näytti pirteetä plussaa. Musta tulee äiti. Lyötiin poikaystävän kanssa kimpsut kasaan ja muutettiin saman katon alle. Hän siis muutti mun luo. Hommat meni kivasti, yhdeksän kuukautta nopeasti eikä tosiaan niiltä sydänsuruilta tonakaan aikana säästytty.

Terve poika syntyi lokakuussa, elämä muuttui kertaheitolla mulla, ei niinkään pojan isällä. Tilanne kärjistyi riitoihin ja lopulta eroon vuoden 2011 puolella. Olin yksin. Se mitä eniten pelkäsin. Ruoka ja liikunta alkoi pyöriä mun päässä aikasempaa enemmän. Ajattelin et mitä jos.. laihduttaisin ja näyttäisin hyvältä, ehkä hän sitten haluaisi mua taas, eikä niitä muita. Jätin kuitenkin ne ajatukset omaan arvoonsa.

Lopulta kuitenkin palattiin yhteen ja kakkosen plussa saapui huhtikuussa 2011. Tyttö syntyi tammikuussa 2012. Myin asunnon pois, ja ostin meille isomman asunnon. Muutettiin. Siis vain minä ja lapset. Aika nopeasti siitä pakattiin tarvittavat tavarat matkalaukkuun ja otettiin suunnaksi espanja. Puoleksi vuodeksi. En vain kestänyt olla täällä. Siellä tunsin olevani onnellinen.

Takaisin tultuamme myös suru palasi. Oli hyviä päiviä ja oli huonoja päiviä. Enemmän niitä huonoja. Satunnaisia tapaamisia lasten isän kanssa, pientä ihastusta vanhaan tuttavaan. Huomasin miten mua ei enää kiinnostanut muiden tunteet oikeestaan ollenkaan. Huomasin että esitin tosi useesti iloista vaikka itkin sisältä. Pakko arkea oli kuitenkin pyörittää jotenkuten.

Syömisiin en sen enempää huomiota kiinnittänyt, enemmän terveellistä tavaraa, liikuntaa kyllä lisäsin. Pakonomaiseksi se ei missään vaiheessa mennyt. Kevyt masennus oli huomattavissa, en kyllä pitänyt sitä mitenkään huolestuttavana, ehkä syysmasennusta, silloin ajattelin. Loppujen lopuksi tällä hetkellä papereissa lukee diagnoosit F32 ja F41.1.

Ruokapelleily alkoi uudestaan joskus marras- joulukuun tienoilla. Silti söin ihan ok, pienensin annoksia ja skippasin välillä. Perheen kanssa oli pakko syödä ettei ne huolestu turhaan. Viimeinen niitti tuli joulun jälkeen. Vajosin vaan syvemmälle masennukseen ja syömisen pelkäämiseen. Kävin terapeuttini luona useasti, sain masennuslääkkeet, mutta ei se auttanut. Olin jo liian syvällä. Sain paniikkihäiriöitä ja ahdistuskohtauksia. Söin ja oksensin. Ahmin ja oksensin. Paino putosi hurjaa vauhtia. Voimat loppui.

Tiesin siinä vaiheessa, että tää on menoa. Joko tai. Se on nyt ihan itsestä kiinni et mitä tässä käy. Viime kerralla olin jo liian lähellä loppua. Jotenkin se sairaus piti mua niin kovassa otteessa ja sai mut uskomaan etten ees halua parantua. Pitää olla pienempi, parempi, kauniimpi. Pitkään hoitoa vastaan kamppailin, jopa avo-hoidossa. Ei huvittanut olla siellä, heitin koko homman ihan leikiks. Jouduin jopa asumaan täksi ajaksi takaisin vanhemmille, valvovan silmän alle. Lapset oli siis isällään. Yritin vakuuttaa kaikille etten tarvitse apua.  Väärässähän mä olin.

Lopulta suostuin lähtemään vuodeosastolle kahdeksi viikoksi. Temppuilin ja sain raivokohtauksia. Piilotin ruokaa ja oksentelin. Jumppasin salaa yöllä, join paljon vettä ennen punnitusta. Sen kerran. Lopulta tajusin sen, kuultuani kotiinpääsyn peruuntumisesta ja kahden viikon lisäajasta osastolla, nyt on oikeesti parannuttava. Pakko syödä. Mun itseni vuoksi. Ja mun lasten vuoksi.

Nyt on melkein kaks viikkoa skarpattu oikein nätisti, oon ollut aika ylpee itestäni, noi hoitsutkin kuulemma on. jee! Tänään oli punnituspäivä: 45,2kg :)

Huomenna kuulen pääsenkö kohta kotiin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti