torstai 9. marraskuuta 2017

Time is up.

Täällä vielä, hetken. Kuukauden oon yrittänyt. En ees jaksa enää kirjottaa. Tiedän jo että mun aika on koittanut, mun mieli ja keho on jo luovuttanut. Aikoja sitten. Mä tiedän etten nää enää joulua. Mä uskon etten nää edes joulukuuta, enkä lunta. Mun sydän pettää hetkenä minä hyvänsä. En pysty ees nousta vessaan ilman rytmihäiriöitä.

Seuraavaa postausta multa ei enää tule. Nää on mun jäähyväiset teille.

Leikin, taistelin, hävisin. Ja voi jumalauta kun oon huono häviäjä. Voittakaa te!

Elämäni viimeset:  Moi oon Carolina ja oon 27vuotias anorektikko joka jätti tän maailman sairauden voittamana vuonna 2017. Painan 35kg. Viimeistä kertaa. Ikinä. Vihaan itseäni.

Jätän vanhat lukemat paikoilleen muistuttamaan teitä siitä, että joskus olin parempi.



 Xoxo Carolina

torstai 12. lokakuuta 2017

Ei polku tää vie mihinkään....

...paitsi hautaan.

Pitäis päivittää toi ikä 27 vuotiaaks... pitäis päivittää toi paino 41kg...
En muista koska viimeks oon kirjottanu. Enkä sitä millon oon ollu näin pohjalla.

Enkä ees sitä kuinka paljon mä odotan että tää kärsimys loppuu. Parempi olis kaikille. Kaikille. Mä tunnen sen mun väsyneessä ja riutuneessa kehossa, että tää kärsimys on kohta ohi. Kirjoitan tätä nyt sairaalan sängyllä, letkuihin kiinnitettynä. Tunnen kun mun sydän hakkaa epärytmissä ja välillä niin hitaasti että odotan sen pysähtyvän. Allekirjoitin elvytyskiellon.

Kaikki mun ympärillä on sumeeta, kaikki mun lähellä itkee. Mä en pysty enää. Mä oon aivan kylmä ja kuiva. Mä luulen että tää on viimenen kirjotus jonka tänne ite teen. Annan mun rakkaalle siskolle tunnukset jotta hän voi tulla teille uutiset kertomaan kun mun aika on loppu täällä.

Älkää muistako mua anoreksiasta. Tai muistakaa, mutta varoittakaa ja auttakaa muita. Mua ei pystytty auttamaan. Olkaa armollisia itsellenne, sitä mä en koskaan ollut.. Rakastakaa itseänne.

Mä jaan tän linkin myös ensimmäistä kertaa mun someen, kaikki saa kerralla tietää. Teillä elämä jatkuu, nauttikaa siitä. Älkää murehtiko tai surko.

Hautajaisissani pukeutukaa mustaan, mutta vain koska se on tyylikästä. Tanssikaa ja naurakaa, muistelkaa hyviä hetkiä, älkää poismenoa. Juokaa skumppaa ja juhlikaa sitä elämää jonka sain elää, sitä parempaa osaa siitä.

Mä rakastan teitä kaikkia, lapsiani yli kaiken. Opettakaa lapsilleni kuinka rakastaa itseään. Mä en siihen ikinä kyennyt.

Nyt on mun aika sanoa kiitos ja hyvästi. Mä tulen vielä takaisin paremmassa muodossa. Uskon uudestisyntymiseen. Sitten elän paremmin. Nähdään!

Xoxo Carolina<3

Ainiin. Jos Samir luet tätä; Anna anteeksi kaikki.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kaikki vierii eteenpäin.. tai alaspäin.

Aika kuluu supernopeesti. Tarkotus oli tulla päivittää pikku irmelin ulostulon jälkeen, mut se jotenki jäi... kahteen räjähtäminen tapahtui tosiaan 4.1 ja mini mirmu tupsahti maailmaan jättäen arven mun alavatsaan. Eka keisarinleikkaus, jätti isot arvet mun mieleen. Kroppa säästy kyllä suuremmilta vahingoilta. Toisaalta, ei sillä niin väliä olis ollut vaikka ois kamalampiakin jälkiä tullut, vihaan tätä ruhoa edelleen ja aina vaan enemmän ja enemmän.

Ekat kuukaudet meni ihan kivasti sen enempää turhia ajattelematta, keskittyen vauvantuksuiseen elämään. Kolmen lapsen kanssa oli kyllä aikamoista tasapainoilua ja mielenterveyden kanssa kamppailua. Varsinkin kun tiet erkani jälleen Jn kanssa. Tällä kertaa pysyvästi. Tää viimesin pettämiskeissi sai mut taas luovuttamaan kaiken. Ja tarkotan KAIKEN,

Erosta on kohta neljä kuukautta. Neljä pitkää kuukautta. Ikävä on. Niitä mun rakkaita pieniä. Parempi niiden on olla Jn ja sen perheen luona. Kamalalta tuntuu sanoa, mutta ei musta tällä hetkellä olis pitämään huolta kolmesta ihanasta lapsesta. Ei oo ollu neljään pitkään kuukauteen.

Kun edelleen mun mieli on sairas, en pysty ees pitämään huolta itestäni. Mä tiedän et mulla on kolme hyvää syytä saada itteni kuntoon, mut tää sairaus on paljon mua vahvempi. Tää on pitäny mua otteessaan jo monenmonta vuotta, ja mä oon vaan hävinny tän kamppailun. Ja koska tää elämä ei mee niinkuin mä haluaisin sen menevän, ehkä annan sairaudelle hyvän tavan pitää musta kiinni. Ja paino sanalla MÄ ANNAN. mun pää, mun vika.

Eikä tää oo sitä etten mä yritä tarpeeks. Yritän liikaa, ja kun epäonnistun....tulos on nähtävissä.

45kg. Down.

Fuckit. -Carolina

maanantai 2. tammikuuta 2017

Poks.

ohhoijaaa kuinkas aika onkaan taas lentänyt ihan huomaamattani. Kaikkea on kerinnyt tapahtua viime kerran jälkeen, vaikka pahin koitos onkin vielä edessä.

Painoa on tällä hetkellä komiat 64kg, toivottavasti tosin enää korkeintaan tän viikon.

Tarkotuksena olis poksahtaa kahteen osaan viimestään 6.1, jättää kilot sairaalaan ja saapua yksiöstään häädetyn pikku irmelin kanssa kotiin vanhoissa lukemissa. Ei siis mitenkään painokeskeistä ajattelua edelleen......

Pötsin kasvatusajan sain kuitenkin rauhan omilta ajatuksiltani, vaikka neukkumuijakin edelleen jaksaa jauhaa liian vähän nousseesta painosta. Fuck that, vauva on terve.

Jos sitä seuraavan kerran kerkeis aikasemmin kun puolen vuoden päästä päivittelemään tilanteita. Jos siellä nyt kukaan edes lukee näitä. Tuskin ainakaan odottaa.

Muuten fiilis juuuuust fineeeeee. Ahistaa tää järkky rantapallo. Vaiks on aika kivaa ollakkin raskaana viel piiiiieni hetki.

Hastalavistababy, sua ootetaan jo kovin! <3

Xoxo CaroMamax3

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Puoli vuotta sitten...

...elämä oli pikkuhiljaa palaamassa normaaliin suuntaan... Uskokaa tai älkää, sillä tiellä pysyin. Paino on tällä hetkellä 55kg, jossa ajattelin pysyä. Tässä on hyvä.

Lapset ja J on auttanu mua jaksamaan läpi kaiken paskan minkä elämä on mulle eteen viskannut. Seuraava tilanne tulikin vastaan tossa pari viikkoa sitten.

Tosiaan mun keho alko pikkuhiljaa palautumaan normaalin suuntaan, kunhan vaan uskaltauduin syömään tarvittavan määrän. Jopa kauan kadoksissa olleet kuukautiset palasi tossa huhtikuussa.. Ja nyt taas jäi tauolle kun kusasin tikkuun kaks viikkoa sitten plussan.

Ensireaktio oli voi perkele, tästä mä en enää selviä. Ja niin ajatteli myös J, jonka mielestä uusi vauva tähän tilanteeseen on liikaa ja on todella vahvasti abortin kannalla. Itse ajattelin Jn olevan oikeassa, hain jo lähetteen keskeytykseen ja kävin labroissa. Kerran abortin läpi käyneenä ja kahden lapsen äitinä alan olla aika varma siitä, että musta ei siihen enää ole. En pysty tappamaan meidän vauvaa.

En tiiä, saako näin sanoa, mutta musta ei oo oikein tehdä aborttia jos vain toinen sitä haluaa. Onhan se pelottavaa kaikilla tavoin jos on vauva tulossa, varsinkin jos sitä ei ole suunniteltu, mutta ei se rakkautta sitä lasta kohtaan ainakaan omalla kohdalla millään tavalla vähennä.

J on nyt työmatkalla viikon, pakko tästä on sanoa kun tulee takaisin. Pelkään sen reaktiota. On se ennenkin ottanu ja lähteny kun on tullut vastoinkäymisiä. Kaheksan kuukautta on pitkä aika sopeutua ajatukseen kolmannesta lapsesta. Ainakin mä tiedän että mä pystyn siihen. Ehkä tää onkin just se viimenen silaus paranemiseen, olihan se esikoinenkin mun "pelastus".

Jännän äärellä, pari viikkoa aikaa tehdä päätöksiä. Uskotteko te muhun?

Tänään 7+0.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Tänään on parempi?

Reilu vuosi on mennyt. Blogia en oo avannut. Enkä ees miettinyt. Se on ollu hyvä juttu. Ketään ei varmaan kiinnosta, mutta ajattelin kertoo mitä mulle nyt kuuluu.

Tuntuu ihanalta laittaa noita rasteja edistymisen merkitsemiseksi. Nyt tosiaan ollaan menossa 52-53 kilon tienoilla parempaan suuntaan. Tuntuu edelleen kamalta nähdä noin suuret luvut, mutta järkihän tietenkin sanoo sen olevan hyvästä. 

Muutamia varmasti ihmetytti, mihin mä katosin, kuolinko mä. Jouduinko sairalaan, mitä tapahtui. Ja tosiaan, sairaala tapahtui. Vajosin vaan syvemmälle ja syvemmälle viime postauksen jälkeen. Lopulta syyskuun puolivälin tienoilla 2014, pyysin J:tä kuskaamaan mut sairaalaan, kun tuntu ettei sydän enää kestä. (Kovastihan nuo yritti mua saada sinne aikasemminkin, onnistumatta.). Hoitohenkilökunta oli silminnähden järkyttyneitä mut nähdessään, mut en usko että oon ensimmäinen , mutta toivottavasti viimeinen, riutunut potilas sydänongelmineen joita ne näkee. Painoksi saatiin sairaalassa 40,4kg. Voitte arvata mitä mä ajattelin kun näin ton lukeman. Kyllä. Puoli kiloa onneen.

Mut tietenkin otettiin kiireellisenä sisään, koska sydänfilmikin oli sen verran mielenkiintoinen ja hälyyttävä , että mä olin melko lähellä kuolemaa. Siellä mä vietinkin sitten aikaa ihan kivan verran. Myöhemmin voin kertoo tarkemmin jos joitakin kiinnostaa. Vaikka mielelläni en palaakaan niihin aikoihin, mutta jos joitakin samassa tilanteessa olevia voin auttaa, sen teen.

Rankka on ollut tie, mutta kovasti mä yritän ja oon saanut suurimmat demonit karkotettua pään sisältä vaikkakin pieniä ajatuksen poikasia välillä tupsahtelee mieleen. Vuosi 2015 oli todella rankka ja kaikinpuolin uuvuttava. 

Toivottavasti tästä vuodesta tulee huomattavasti parempi. 

Xoxo Caro

maanantai 25. elokuuta 2014

Less is more.

Syvissä vesissä liikutaan.. Mä vajoon alaspäin hirveellä vauhdilla. Muutama joillekkin pieni takapakki elämässä on normaalia, mulle se aiheuttaa maailmanluokan romahduksen. Vajaa kaksi viikkoa, paino pudonnut tahallisesti kolme kiloa. Lähennellään taas vaarallisia lukuja. Mä tiedän mitä ajattelette, sairas ämmä. Niinhän mä oonkin, i know.

Hankalaks tän tekee tietenkin perhe. Mä oon taas eristäytynyt totaalisesti. Vanhemmat oon nähny viimeks kuukaus sitten, veljeä en ollenkaan ja siskon tunkeuduttua väkisin mun kotiin näin sen 4päivää sitten. J:n oon sulkenut kokonaan ulkopuolelle ja lapset menee siinä samassa. Oikein oon supermutsi.

Ne on musta kaikki huolissaan. Ja mä pelkään et on taas edessä sairaalajakso. En vaan pysty siihen enää. Toisaalta, kolmas kerta toden sanoo? Ennenkuin voi nousta ylös, on pakko kaatua. Ei. Mä en tiedä ees mitä mä enää haluan.. Oon rikki. Haluun vaan pois täältä. Maailmasta. Mun elämästä. Tää jokapäivänen kamppailu ajatuksia, ruokaa ja omaa itseeni vastaan, en kestä enää.

Viime viikon ruoat on pääasiassa ollu porkkanaa, kurkkua ja tomaattia. Ja vettä,vettä,vettä,vettä ja kahvia. Ei helvetti. Apua?

Kävin äsken vaa'alla... 44,7kg. Fuck that shit. Huomenna vähemmän.