...vaaka. Kyllä.
Välillä se on ystäväni, välillä viholliseni. Usein aamulla hymyilen sille, päivällä olen totinen ja illalla heitän sen seinään ja vannon seuraavan päivän paastoa. Valitettavan usein paastoaminen vaan sattuu päättymään järkyttävään ahmimiseen, josta seuraa elämää suurempi itseinho.
Oon yrittänyt iltapäivä neljään saakka noudattaa jollain tapaa ateriasuunnitelmaa, joku voima on vaan mua niin paljon vahvempi. Mä en tiedä miten mun pitäis itteni korjata, ehkä tosiaan pitäis etsiä enemmän syitä näiden ongelmien takana. Luulin jo, että oisin löytänyt pahan olon juuren, mut nyt en oo enää niinkään varma siitä. Hommat valuu mun sormien läpi niinkuin sileä hiekka, yritän estää mutta en vaan pysty siihen tarttumaan.
Pitää vaan kiittää mun rakkaita läheisiä tuesta ja mun kanssa jaksamisesta. Haastan tahallani nykyään riitaa, yritän siirtää mun syömisongelmien huomion johonkin muuhun, se on toiminut. Vaikka en halua tahallani aiheuttaa mielipahaa rakkaille. Näin mä vaan teen. Itsekästä, i know.
Ihan sama mitä mä teen, musta tuntuu et en ikinä oo tarpeeks hyvä. Mihinkään.
Hyvää äitienpäivää, äiti.
Paino 44,3.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti