maanantai 25. helmikuuta 2013

Oon ansassa. Mut on ahdistettu nurkkaan. Äiti itkee, mä en tunne mitään.

1200, oon epäonnistunut. Tästä piti alkaa parantuminen, tämän piti olla uusi alku. en haluakkaan. Tuttu ja turvalliseksi tullut elämä (vaikkakin niin väärä) pitää otteessaan. Läheiset ja hoitajat käskee parantua, ääni pään sisällä kertoo mun olevan täysin terve ja kunnossa. En tiedä mitä pitäis.

Oon niin loppu enkä jaksa siis tehdä mitään. Kaikki masentaa ja pienikin vastoinkäyminen voimistaa ajatusta siitä että tästä ei voi nousta. Oon niin itsekäs. Tää sairaus on itsekäs. Haluan ihmiset lähelle, samalla työnnän ne vaan kauemmas. Haluan kertoa ihmisille miltä musta tuntuu, vaadin vaan kysymystä. Haluan, että mua ymmärretään.

Kukaan ei ymmärrä tätä, ellei ole itse ollut tässä tilassa.



Ensimmäinen päivä takana, en halua takaisin. ps. äiti, mä rakastan sua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti