Nuku rauhassa pikkuinen❤️

Tulin tänne, juuri niinkuin pikkuinen pikkusiskoni Carolina pyysi. Tulin tänne kertomaan meidän surusta, ikävästä ja kaipuusta. Tiedän, että Carolle itselleen marraskuun 24 päivä oli helpotus. En voi tietää millaista oli elää sitä elämää mitä Caro eli. Kaikkemme me yritimme auttaa, mutta se ei riittänyt.

Kesti kovin kauan ennenkuin pystyin nämä tunnukset kaivamaan ja tulla tänne kirjoittamaan. Olin jo poistamassa koko blogin, mutta tein lupauksen joka on pakko pitää. Mitä vain rakkaalle siskolle. Carolina halusi että blogi säästetään, koska joku voi saada vertaistukea sairauteensa. Tämä varmasti jää blogin viimeiseksi kirjoitukseksi.

24.11.2017 hyvästelimme rakkaan äidin, siskon, puolison ja tyttären. Carolinan sydän ja elimistö luovutti monen vuoden taistelun klo 18.56. Carolina oli vain 27-vuotias, kolmen lapsen äiti. Haudan lepoon Carolina saatettiin 10. joulukuuta. Meillä oli todella vaikea joulu. Ja koko loppu- ja alkuvuosi. Eikä varmastikkaan helpota tästä eteenpäinkään. Ikävä on suuri.

Tottakai, jos herää kysymyksiä, vastaan niihin parhaani mukaan. Toteutan tässä Carolinan viimeisen tahdon blogin suhteen.

Itkulle ei näy loppua. Maailmamme on niin paljon synkempi nyt.

Ikuisesti ikävöiden ja rakastaen; Sisko Erica

Time is up.

Täällä vielä, hetken. Kuukauden oon yrittänyt. En ees jaksa enää kirjottaa. Tiedän jo että mun aika on koittanut, mun mieli ja keho on jo luovuttanut. Aikoja sitten. Mä tiedän etten nää enää joulua. Mä uskon etten nää edes joulukuuta, enkä lunta. Mun sydän pettää hetkenä minä hyvänsä. En pysty ees nousta vessaan ilman rytmihäiriöitä.

Seuraavaa postausta multa ei enää tule. Nää on mun jäähyväiset teille.

Leikin, taistelin, hävisin. Ja voi jumalauta kun oon huono häviäjä. Voittakaa te!

Elämäni viimeset:  Moi oon Carolina ja oon 27vuotias anorektikko joka jätti tän maailman sairauden voittamana vuonna 2017. Painan 35kg. Viimeistä kertaa. Ikinä. Vihaan itseäni.

Jätän vanhat lukemat paikoilleen muistuttamaan teitä siitä, että joskus olin parempi.



 Xoxo Carolina

Ei polku tää vie mihinkään....

...paitsi hautaan.

Pitäis päivittää toi ikä 27 vuotiaaks... pitäis päivittää toi paino 41kg...
En muista koska viimeks oon kirjottanu. Enkä sitä millon oon ollu näin pohjalla.

Enkä ees sitä kuinka paljon mä odotan että tää kärsimys loppuu. Parempi olis kaikille. Kaikille. Mä tunnen sen mun väsyneessä ja riutuneessa kehossa, että tää kärsimys on kohta ohi. Kirjoitan tätä nyt sairaalan sängyllä, letkuihin kiinnitettynä. Tunnen kun mun sydän hakkaa epärytmissä ja välillä niin hitaasti että odotan sen pysähtyvän. Allekirjoitin elvytyskiellon.

Kaikki mun ympärillä on sumeeta, kaikki mun lähellä itkee. Mä en pysty enää. Mä oon aivan kylmä ja kuiva. Mä luulen että tää on viimenen kirjotus jonka tänne ite teen. Annan mun rakkaalle siskolle tunnukset jotta hän voi tulla teille uutiset kertomaan kun mun aika on loppu täällä.

Älkää muistako mua anoreksiasta. Tai muistakaa, mutta varoittakaa ja auttakaa muita. Mua ei pystytty auttamaan. Olkaa armollisia itsellenne, sitä mä en koskaan ollut.. Rakastakaa itseänne.

Mä jaan tän linkin myös ensimmäistä kertaa mun someen, kaikki saa kerralla tietää. Teillä elämä jatkuu, nauttikaa siitä. Älkää murehtiko tai surko.

Hautajaisissani pukeutukaa mustaan, mutta vain koska se on tyylikästä. Tanssikaa ja naurakaa, muistelkaa hyviä hetkiä, älkää poismenoa. Juokaa skumppaa ja juhlikaa sitä elämää jonka sain elää, sitä parempaa osaa siitä.

Mä rakastan teitä kaikkia, lapsiani yli kaiken. Opettakaa lapsilleni kuinka rakastaa itseään. Mä en siihen ikinä kyennyt.

Nyt on mun aika sanoa kiitos ja hyvästi. Mä tulen vielä takaisin paremmassa muodossa. Uskon uudestisyntymiseen. Sitten elän paremmin. Nähdään!

Xoxo Carolina<3

Ainiin. Jos Samir luet tätä; Anna anteeksi kaikki.

Kaikki vierii eteenpäin.. tai alaspäin.

Aika kuluu supernopeesti. Tarkotus oli tulla päivittää pikku irmelin ulostulon jälkeen, mut se jotenki jäi... kahteen räjähtäminen tapahtui tosiaan 4.1 ja mini mirmu tupsahti maailmaan jättäen arven mun alavatsaan. Eka keisarinleikkaus, jätti isot arvet mun mieleen. Kroppa säästy kyllä suuremmilta vahingoilta. Toisaalta, ei sillä niin väliä olis ollut vaikka ois kamalampiakin jälkiä tullut, vihaan tätä ruhoa edelleen ja aina vaan enemmän ja enemmän.

Ekat kuukaudet meni ihan kivasti sen enempää turhia ajattelematta, keskittyen vauvantuksuiseen elämään. Kolmen lapsen kanssa oli kyllä aikamoista tasapainoilua ja mielenterveyden kanssa kamppailua. Varsinkin kun tiet erkani jälleen Jn kanssa. Tällä kertaa pysyvästi. Tää viimesin pettämiskeissi sai mut taas luovuttamaan kaiken. Ja tarkotan KAIKEN,

Erosta on kohta neljä kuukautta. Neljä pitkää kuukautta. Ikävä on. Niitä mun rakkaita pieniä. Parempi niiden on olla Jn ja sen perheen luona. Kamalalta tuntuu sanoa, mutta ei musta tällä hetkellä olis pitämään huolta kolmesta ihanasta lapsesta. Ei oo ollu neljään pitkään kuukauteen.

Kun edelleen mun mieli on sairas, en pysty ees pitämään huolta itestäni. Mä tiedän et mulla on kolme hyvää syytä saada itteni kuntoon, mut tää sairaus on paljon mua vahvempi. Tää on pitäny mua otteessaan jo monenmonta vuotta, ja mä oon vaan hävinny tän kamppailun. Ja koska tää elämä ei mee niinkuin mä haluaisin sen menevän, ehkä annan sairaudelle hyvän tavan pitää musta kiinni. Ja paino sanalla MÄ ANNAN. mun pää, mun vika.

Eikä tää oo sitä etten mä yritä tarpeeks. Yritän liikaa, ja kun epäonnistun....tulos on nähtävissä.

45kg. Down.

Fuckit. -Carolina

Poks.

ohhoijaaa kuinkas aika onkaan taas lentänyt ihan huomaamattani. Kaikkea on kerinnyt tapahtua viime kerran jälkeen, vaikka pahin koitos onkin vielä edessä.

Painoa on tällä hetkellä komiat 64kg, toivottavasti tosin enää korkeintaan tän viikon.

Tarkotuksena olis poksahtaa kahteen osaan viimestään 6.1, jättää kilot sairaalaan ja saapua yksiöstään häädetyn pikku irmelin kanssa kotiin vanhoissa lukemissa. Ei siis mitenkään painokeskeistä ajattelua edelleen......

Pötsin kasvatusajan sain kuitenkin rauhan omilta ajatuksiltani, vaikka neukkumuijakin edelleen jaksaa jauhaa liian vähän nousseesta painosta. Fuck that, vauva on terve.

Jos sitä seuraavan kerran kerkeis aikasemmin kun puolen vuoden päästä päivittelemään tilanteita. Jos siellä nyt kukaan edes lukee näitä. Tuskin ainakaan odottaa.

Muuten fiilis juuuuust fineeeeee. Ahistaa tää järkky rantapallo. Vaiks on aika kivaa ollakkin raskaana viel piiiiieni hetki.

Hastalavistababy, sua ootetaan jo kovin! <3

Xoxo CaroMamax3

Puoli vuotta sitten...

...elämä oli pikkuhiljaa palaamassa normaaliin suuntaan... Uskokaa tai älkää, sillä tiellä pysyin. Paino on tällä hetkellä 55kg, jossa ajattelin pysyä. Tässä on hyvä.

Lapset ja J on auttanu mua jaksamaan läpi kaiken paskan minkä elämä on mulle eteen viskannut. Seuraava tilanne tulikin vastaan tossa pari viikkoa sitten.

Tosiaan mun keho alko pikkuhiljaa palautumaan normaalin suuntaan, kunhan vaan uskaltauduin syömään tarvittavan määrän. Jopa kauan kadoksissa olleet kuukautiset palasi tossa huhtikuussa.. Ja nyt taas jäi tauolle kun kusasin tikkuun kaks viikkoa sitten plussan.

Ensireaktio oli voi perkele, tästä mä en enää selviä. Ja niin ajatteli myös J, jonka mielestä uusi vauva tähän tilanteeseen on liikaa ja on todella vahvasti abortin kannalla. Itse ajattelin Jn olevan oikeassa, hain jo lähetteen keskeytykseen ja kävin labroissa. Kerran abortin läpi käyneenä ja kahden lapsen äitinä alan olla aika varma siitä, että musta ei siihen enää ole. En pysty tappamaan meidän vauvaa.

En tiiä, saako näin sanoa, mutta musta ei oo oikein tehdä aborttia jos vain toinen sitä haluaa. Onhan se pelottavaa kaikilla tavoin jos on vauva tulossa, varsinkin jos sitä ei ole suunniteltu, mutta ei se rakkautta sitä lasta kohtaan ainakaan omalla kohdalla millään tavalla vähennä.

J on nyt työmatkalla viikon, pakko tästä on sanoa kun tulee takaisin. Pelkään sen reaktiota. On se ennenkin ottanu ja lähteny kun on tullut vastoinkäymisiä. Kaheksan kuukautta on pitkä aika sopeutua ajatukseen kolmannesta lapsesta. Ainakin mä tiedän että mä pystyn siihen. Ehkä tää onkin just se viimenen silaus paranemiseen, olihan se esikoinenkin mun "pelastus".

Jännän äärellä, pari viikkoa aikaa tehdä päätöksiä. Uskotteko te muhun?

Tänään 7+0.

Tänään on parempi?

Reilu vuosi on mennyt. Blogia en oo avannut. Enkä ees miettinyt. Se on ollu hyvä juttu. Ketään ei varmaan kiinnosta, mutta ajattelin kertoo mitä mulle nyt kuuluu.

Tuntuu ihanalta laittaa noita rasteja edistymisen merkitsemiseksi. Nyt tosiaan ollaan menossa 52-53 kilon tienoilla parempaan suuntaan. Tuntuu edelleen kamalta nähdä noin suuret luvut, mutta järkihän tietenkin sanoo sen olevan hyvästä. 

Muutamia varmasti ihmetytti, mihin mä katosin, kuolinko mä. Jouduinko sairalaan, mitä tapahtui. Ja tosiaan, sairaala tapahtui. Vajosin vaan syvemmälle ja syvemmälle viime postauksen jälkeen. Lopulta syyskuun puolivälin tienoilla 2014, pyysin J:tä kuskaamaan mut sairaalaan, kun tuntu ettei sydän enää kestä. (Kovastihan nuo yritti mua saada sinne aikasemminkin, onnistumatta.). Hoitohenkilökunta oli silminnähden järkyttyneitä mut nähdessään, mut en usko että oon ensimmäinen , mutta toivottavasti viimeinen, riutunut potilas sydänongelmineen joita ne näkee. Painoksi saatiin sairaalassa 40,4kg. Voitte arvata mitä mä ajattelin kun näin ton lukeman. Kyllä. Puoli kiloa onneen.

Mut tietenkin otettiin kiireellisenä sisään, koska sydänfilmikin oli sen verran mielenkiintoinen ja hälyyttävä , että mä olin melko lähellä kuolemaa. Siellä mä vietinkin sitten aikaa ihan kivan verran. Myöhemmin voin kertoo tarkemmin jos joitakin kiinnostaa. Vaikka mielelläni en palaakaan niihin aikoihin, mutta jos joitakin samassa tilanteessa olevia voin auttaa, sen teen.

Rankka on ollut tie, mutta kovasti mä yritän ja oon saanut suurimmat demonit karkotettua pään sisältä vaikkakin pieniä ajatuksen poikasia välillä tupsahtelee mieleen. Vuosi 2015 oli todella rankka ja kaikinpuolin uuvuttava. 

Toivottavasti tästä vuodesta tulee huomattavasti parempi. 

Xoxo Caro

Less is more.

Syvissä vesissä liikutaan.. Mä vajoon alaspäin hirveellä vauhdilla. Muutama joillekkin pieni takapakki elämässä on normaalia, mulle se aiheuttaa maailmanluokan romahduksen. Vajaa kaksi viikkoa, paino pudonnut tahallisesti kolme kiloa. Lähennellään taas vaarallisia lukuja. Mä tiedän mitä ajattelette, sairas ämmä. Niinhän mä oonkin, i know.

Hankalaks tän tekee tietenkin perhe. Mä oon taas eristäytynyt totaalisesti. Vanhemmat oon nähny viimeks kuukaus sitten, veljeä en ollenkaan ja siskon tunkeuduttua väkisin mun kotiin näin sen 4päivää sitten. J:n oon sulkenut kokonaan ulkopuolelle ja lapset menee siinä samassa. Oikein oon supermutsi.

Ne on musta kaikki huolissaan. Ja mä pelkään et on taas edessä sairaalajakso. En vaan pysty siihen enää. Toisaalta, kolmas kerta toden sanoo? Ennenkuin voi nousta ylös, on pakko kaatua. Ei. Mä en tiedä ees mitä mä enää haluan.. Oon rikki. Haluun vaan pois täältä. Maailmasta. Mun elämästä. Tää jokapäivänen kamppailu ajatuksia, ruokaa ja omaa itseeni vastaan, en kestä enää.

Viime viikon ruoat on pääasiassa ollu porkkanaa, kurkkua ja tomaattia. Ja vettä,vettä,vettä,vettä ja kahvia. Ei helvetti. Apua?

Kävin äsken vaa'alla... 44,7kg. Fuck that shit. Huomenna vähemmän.

Päivitystahti; hidas.

Hitaalla toimii blogi, niinkuin minäkin. Kesä on ollut lämpöinen ja... Siinähän se sitten olikin. Nopeesti on tosiaan aika mennyt ja matkaan on mahtunut liian paljon alamäkiä. Uskaltauduin rannalle yksi kaunis päivä, bikineissä. Tunsin kuinka kaikki rannalla olevat katto mua ku rantautunutta valasta. Ahdistus oli melkoinen. On edelleen.

Tästähän se idea sitten lähti.. Idea se on huono ideakin? Katson mitä syön ja jos vähän käy salilla enemmän ja käy rullaluistelemassa, eihän siitä haittaakaan voi olla?

Tanttanttaaaaaaa! -5kiloa. Back in business.

Ahdistaa.

Vielä elossa?

Onpas kulunut pitkä aika viime käynnistä! Paljon on myös mahtunut tähän aikaan, on ylä- ja alamäkiä, on onnistumisia ja epäonnistumisia. On onnea, on ikävää, mustasukkaisuutta ja omistautumista. 

Elämäni rakkaus on tehnyt lopullisen paluun, josta olen todella iloinen ja onnellinen. Vakaa kallioni on tullut takaisin, vaikka epävarmuutta sen suhteen on ollut mukana matkassa. Vanhat tuttavuudet olen jättänyt kokonaan taakseni, enkä enää katso sinne päin. Tää hetki on mulle se paras hetki ja tässä mä oon enemmän kun mielelläni. 

Painosta ei oo mitään tarkkaa tietoa, en jaksa enää stressaa siitä. Tiedän että se on jotain 50 hujakoilla. Se terve olo on varmaan se parempi mittari kun se vaa'an lukema. Pidempää päivitystä elämästä on tulossa, joku päivä. Tää on pieni herätys taas tähän kirjoittamisen maailmaan, itselleni.

Kaikki on paremmin kuin hyvin ja olen onnellinen.

Elämä on...

Ärsyttää kun mulla oli joku aika sitten ihan kauheesti asiaa ja kerrottavaa. Iloa ja ikävää. Nyt kun vihdoin pääsin tänne kirjottamaan, pää lyö tyhjää. Joten tästä tulee niiiiiiiin sillisalaatti.(yök).

Eka asia, ja varmaan tärkein asia; Minä. Mulla menee ihan superisti! Nautin elämästä, talvesta täysin rinnoin. Huomaan tosin toistavani taas uudelleen vanhoja kaavoja, jotka mun piti murtaa ja jättää taaksepäin. Mutta nou hätä.

Miehet. Kaiken pahan alku ja juuri! Huomaan taas ajatusten harhailevan tietyn ihmisen suuntaan. Tiedän et se on väärin, tiedän ettei se ihminen musta halua kuulla mitään. Siltikkin mun tekis mieli kaivaa se vanha simkortti tuolta laatikosta, laittaa puhelin päälle ja laittaa vaikka se viesti. Sekottaisin sen pojan elämän taas ihan täysin, enkä mä sitä halua. Se on vaan niin jännä, kun jostain on tykännyt sen 4-5vuotta, ni vaikee se on unohtaa. Haluisin vaan tietää mitähän sille kuuluu, onkohan se onnellinen.

Hankin salikortin, nyt oon käynyt siellä 4kertaa viikossa, lähinnä kuntosalin puolella, kerran-kaks viikossa ohjatuissa ryhmissä. Yritän pitää homman hanskassa tällä kertaa, ettei taas lähe kivi vierimään huonoon suuntaan. Nyt otan tän kuntokuurin lähinnä kiinteytymisen takia, ei oo kiva olla pelkkää luuta ja nahkaa (ja läskiä) vaan tahdon lihaksia. Sellaset mitkä mulla joskus oli, haluun sen vartalon mikä mulla oli ennen lapsia. Perfecto.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin; 46,6kg. Ja hymiö!




Edit. Nyt on puhelin auki, viesti kirjotettu. Lähetä....... En uskalla. Uskallan. En uskalla. Uskallan... 

Uusi vuosi, uudet kujeet?

Vuosi vaihtui ristiriitaisissa tunnelmissa.. Ilolla jätän vuoden 2013 taakse ja keskityn tulevaan ja parempaan vuoteen 2014. Nyt on mennyt paremmin, loma oli paikallaan. Nyt ollaan myös palattu kotirintamalle, luulin täällä olevan lunta.. Musta ja kolea sää oli vastassa.

Moni varmaan miettii mun painoa, ja kyllä se on noussut. Jouluun ei kyllä tavoitteeni yltänyt, mutta lähellä oltiin; 44,6kg. Nyt, pari viikkoa myöhemmin paino on jo 45,2! Voin siis ylpeänä toivoa onnistumista.. :)

Haasteelliseksi tilanteen taas tekee vanhat tutut kuviot, vanhat tutut ihmiset. Mutta päätös on vain ja ainoastaan mun, annanko ulkoisten tekijöiden vaikuttaa mun mieleen taas.. Ja mä olen päätökseni tehnyt lopullisesti: mä hoidan homman kotiin kunniallisesti vuonna 2014.

Täältä tullaan Elämä!

44,7.

Tänään aamulla. número mágico. Ja mitäs jouluun on aikaa... 3päivää. Ja kolmesataa grammaa.


Fiilis on hyvä.

Marraskuu lähenee loppuaan ja vuosipäivä taas on taas hetken lähempänä. Kohta on vuosi siitä kun anoreksia saapui kuin varkain takaisin mun elämään. Vuosi sitä ollaan taas jo kamppailtu, välillä voitolla mutta useammin häviöllä oon ollu. Tällä hetkellä eletään hieman valoisempia aikoja kuin esimerkiksi kuukausi sitten. En ees osaa pukea sanoiksi kaikkee mitä mun päässä liikkuu tällä hetkellä. Jokainen hyvä ajatus saa seurakseen kaksi huonoa. Yritän kovasti päästä eteenpäin, mut oon huomannu et se ei todellakaan riipu siitä paikasta missä mä oon, täällä oon yhtä hukassa ku mitä olin suomessakin. Ajattelin asettaa itelleni takarajan, jolloin painon on oltava vähintään 45kg ja se on joulu. Muutama viikko, kaksi ja puoli kiloa. Itestäänhän tän on lähdettävä. Haluan lihoa, haluan laihtua. Kuinka ristiriitaista?! I know.

Tuntuu että karma on iskenyt tätä tyttöä takaraivoon sellasella voimalla ettei oo tosikaan. Tässä kun on ollu aikaa kelailla kaikkia tehtyä juttuja, niin ei ihmekkään jos elämä ei mulla oo ruusuilla tanssimista. Ehkä tästä eteenpäin toteutan ajattelumallia; tee niinkuin toivoisit itsellesi tehtävän.

Jos musta joskus tulis vielä hyvä ihminen..

Mulla on iso ikävä.. En ees osaa kertoo kuinka iso.. Musta on ihanaa olla poissa suomesta, mut samalla kaipaan sinne takaisin. Lapset ja J. Vanhemmat. S. Mulla on ikävä<3

Erityisesti mä haluisin kuulla eräästä, joka on ollut aina lähellä mutta niin kaukana. Jos voisin kääntää  aikaa taaksepäin, tekisin sen ja viettäisin sen viimeisen yön, ne viimeiset tunnit tän ihmisen kanssa.. Sä tiedät, jos luet tän. En voi pyytää sulta enää anteeks, koska oon tehnyt sen jo liian monta kertaa.

Ihan hävettää.. 

Se on se pelko. Se ihmismielen paha vihollinen.



43,4

Ajattelen positiivisesti.

Maisemanvaihdos.

Tää tekee hyvää. Pomo pakotti sairauslomalle, mä tottelin. Ei niin mun tapaista totella muita. Seinät kotona ahdistaa. Tutut naamat ja maisemat vielä enemmän. On pakko päästä pois. Matkalaukku oli pakattuna 20minuuttia lähtöpäätöksen jälkeen.

Tässä sitä mennään. Kohti Espanjan ilmastoa. Sinne mun on hyvä mennä, siellä mun on hyvä olla. Siellä mä käännän mun elämän suunnan. Abuelo & Abuela <3 Lähtöpäivä huomenna.

Jos mun jotkut tutut tätä lukee, ne ajattelee tästä samaa mitä aina. Mä pakoilen. Mä lähen karkuun. Niinkuin aina ennenkin. Ehkä tää on vähän sitäkin. Mut se ei vaan riitä et laitan puhelimen kiinni ja yritän pitää etäisyyttä. Mut on kuitenkin helppo löytää. Ensin ajattelin muuttoa toiselle pakkakunnalle, missä kukaan ei mua tunne, vois alottaa ihan alusta. Päädyin ratkaisuun, koska haluun totisesti etäisyyttä asioihin. Mikäs oliskaan parempi paikka kuin Espanja. Niimpä, ei sellasta ole.

Lapset seuraa perässä noin kuuden viikon päästä. Samoin muu perhe. Nyt mulla on ehkä enemmän aikaa purkaa ajatuksia tänne. Saada vähän selvyyttä tilanteeseen ja oman pään sisään. Nyt mä selvitän mistä tää kaikki johtuu.




Haikein tervesin; Carolina.

 

 

Miten sulla menee nykyään?

 

ihan okei

 

Töihin paluu on varmasti tuottanut arkeen lisää haasteita.

Miten sä oot sovittanut tän uuden arjen edelliseen?

 

ihan okei

 

Aijaa. Mites syöminen? Noudatat varmaan ateriasuunnitelmaa?

 

ihan okei

 

Jostain syystä en usko sua. Näytät taas hoikemmalta ku viimeks.

Mä nään et kaikki ei oo okei. Kerro mulle.

Täällä on turvallista puhua, niinkuin tiedät.

 

...kaikki on okei...

 

 

 

 

43.

Paska tsägä.

Tosiaan, alotin taas työt jotta saisin muuta ajateltavaa kuin tää kurjuus, jossa oon viettänyt liian monta kuukautta. Oon viettänyt nyt hommissa muutaman viikon, ja tää päätös palaamisesta osoittautui ihan helvetin paskaks ideaks. Ajatukset kyllä on tosiaan vaihtunut, mutta stressi on tullut. Syömiset unohtuu, mutta tekemistä riittää. En ehkä oliskaan ollut vielä valmis.

Nyt musta taas tuntuu pitkästä aikaa, et kuulun johonkin, että mun panosta tarvitaan. Hyödyllinen ja tarpeellinen. Se tuntuu omalla tavalla hyvältä. Työystävät oli täysin järkyttyneitä kun lampsin ekana päivänä töihin, ne oli ihan kauhuissaan mun muodonmuutoksesta. Ne tosiaan on nähnyt mut viimeks kakkosen syntymän jälkeen, yli 25kiloa isompana. Ehkä ne tottuu.

Syömiset on siis mennyt päin peppua, tai no ei oo mitään syömisiä. Omena tai appelsiini satunnaisesti. Hävettää.. Kaikille mä sanon syöväni kun kysytään. Nyt paljastan totuuden; paino on taas laskusuunnassa. 45kg.

Kukkuu.

Täällä mä olen. Ylhäisessä yksinäsyydessä. Kaikki on lähtenyt mun luota. Ehkä ne sai tarpeekseen.


Paino 46,7. vittu.