Tuplaonnea!

Parin viikon hiljaiselon ja itsensä keräämisen jälkeen voin ylpeänä kertoa painon olevan 46,3. Kahdessa viikossa n.kaksi kiloa! Voinko olla iloisempi?! NO VOIN!! Vihdoin olen saanut lapset takaisin kotiin, ja kaupan päällisiksi vielä ihanan tyypin tänne pyörimään. En siis vielä "saa" olla ja asua lasten kanssa yksin, vaan lasten isäpappa on täällä auttamassa ja jakamassa vastuuta. Ja sehän sopii mulle, ainakin on seuraa iltaisin, ettei tartte yksinäisyydessään tuntea oloa huonoksi ja aloittaa syöksyä synkille vesille sen takia.

Paranemaan päin kovaa vauhtia ollaan menossa, ainakin tällä hetkellä siltä tuntuu. Syömiset menee tosi hyvin olosuhteisiin nähden, mutta se on helpompaa kun on kolme muuta joiden kanssa voi samaan aikaa syödä, ilman suurempia paineita. Tästä on taas parempi jatkaa kohti tavoitteita ja onnistumisia!

Ihanaa loppukesää!

44,4.

Magic number. Kyllä se sieltä nousee, ottaa näköjään vaan aikansa. Tuntuu hassulta ajatella et oon lähellä ekaa tavotetta.

Syömiset siis mennyt ok, ja oon ollut suht tyytyväinen. Kaikki hyvin, ja tässä mennään.

Mä en tiedä kumpi on pahempi. Syömättömyys vai ahminta.


Nyt oon ahminut. Oon kyllä syönyt normaalistikin. Kyllä mä paranen.

Paino jo 44kg.

Miten tän sairauden voi selittää ihmiselle, joka ei tätä oo kokenut? Oon yrittänyt ja yrittänyt. Kertoa miltä tuntuu, mitä mun päässä tapahtuu. Ei sitä ymmärretä.

Oon sanonut tänkin jo satatuhatta kertaa, mut nyt ihan oikeesti tarkotan sitä mitä sanon. Rakastan teitä liian paljon, nyt mä paranen. Yritän oppia myös rakastamaan itseäni, se taito on päässyt unohtumaan, jos sitä on koskaan ollutkaan. Tällä hetkellä vaan tunnen itseäni kohtaan niin syvää vihaa ja inhoa, ettei siinä oo mitää järkee. Päässä se vika on, i know. That's that.


Tartten tsempparia, tartten vertaistukea.

paino 43kg.

Takapakkia ja sairaalakäyntejä.

Otsikosta selviääkin se, missä sitä ollaan luurattu. Kunnon romahdus lisättynä paniikkikohtaukseen ja paastoon on yhdistelmä joka johtaa... sairaalaan. Siellä tuli vietettyä 5päivää tiputuksessa ja tarkkailussa. Suunnittelevat taas jotain osastojaksoa. En jaksa sitä enää.

Yritän ottaa etäisyyttä tiettyihin ihmisiin ja asioihin menneisyydestä, jotka koen vaan vahingoittavan mun parantumismatkaa. Siksi esim. vaihdoin puhelinnumeroa. Jos te ihmiset luette tätä, no hard feelings. Mun pitää vaan tehdä tää ilman teitä. Ja kyllä, on se vanha numerokin vielä olemassa, ja välillä oon tavoitettavissa. En vaan halua vastata. Peace out.

paino. 42,7kg.

Mä niin tykkään viikonlopuista. Ainoastaan puuttui ihana ilma.

Parempaa on vielä luvassa, mä lupaan sen. Ja oon tosissani tällä kertaa.


I love my babies.

43,4.

Miks mä en voi jo parantua? Mä tiedän näyttäväni ihan kamalalta, tiedän et oon liian laiha.

Joskus mä tykkäsin mun peilikuvasta. Mä en tiiä missä mä menin vikaan. Nyt mä en pysty ees kattoo siihen kirottuun peiliin. Näkyy väsynyt äiti-ihminen, joka ei jaksa huolehtia itestään. Näkyy luuta ja näkyy nahkaa. Ja olemattomat lihakset, joita mulla joskus oli ihan kivasti. Hiukset on ohentunut, iho ei oo enää se pehmoinen ja sileä. Kynnet on paskana. Luojan kiitos mulla on vielä hyvät hampaat.

Ennen tykkäsin näkyvistä lantio- ja solisluista, myönnän. Mut siinä vaiheessa kun makaaminen vatsallaan tai kyljellään sattuu, se ei oo enää kivaa. Puhumattakaan siitä kun selkää pyöristäessä selkäranka työntyy rumasti näkyviin.

En tosiaan toivo tätä sairautta kenellekkään. Tiedän joitakin tyttöjä, jotka tahtovat sairastua anoreksiaan. Tän toivominen on jo sairasta. Ei kukaan halua tätä oikeesti.

Pitää herätä tai tää sut tappaa.

Ajatuksia anoreksiasta?