Marraskuu lähenee loppuaan ja vuosipäivä taas on taas hetken lähempänä. Kohta on vuosi siitä kun anoreksia saapui kuin varkain takaisin mun elämään. Vuosi sitä ollaan taas jo kamppailtu, välillä voitolla mutta useammin häviöllä oon ollu. Tällä hetkellä eletään hieman valoisempia aikoja kuin esimerkiksi kuukausi sitten. En ees osaa pukea sanoiksi kaikkee mitä mun päässä liikkuu tällä hetkellä. Jokainen hyvä ajatus saa seurakseen kaksi huonoa. Yritän kovasti päästä eteenpäin, mut oon huomannu et se ei todellakaan riipu siitä paikasta missä mä oon, täällä oon yhtä hukassa ku mitä olin suomessakin. Ajattelin asettaa itelleni takarajan, jolloin painon on oltava vähintään 45kg ja se on joulu. Muutama viikko, kaksi ja puoli kiloa. Itestäänhän tän on lähdettävä. Haluan lihoa, haluan laihtua. Kuinka ristiriitaista?! I know.

Tuntuu että karma on iskenyt tätä tyttöä takaraivoon sellasella voimalla ettei oo tosikaan. Tässä kun on ollu aikaa kelailla kaikkia tehtyä juttuja, niin ei ihmekkään jos elämä ei mulla oo ruusuilla tanssimista. Ehkä tästä eteenpäin toteutan ajattelumallia; tee niinkuin toivoisit itsellesi tehtävän.

Jos musta joskus tulis vielä hyvä ihminen..

Mulla on iso ikävä.. En ees osaa kertoo kuinka iso.. Musta on ihanaa olla poissa suomesta, mut samalla kaipaan sinne takaisin. Lapset ja J. Vanhemmat. S. Mulla on ikävä<3

Erityisesti mä haluisin kuulla eräästä, joka on ollut aina lähellä mutta niin kaukana. Jos voisin kääntää  aikaa taaksepäin, tekisin sen ja viettäisin sen viimeisen yön, ne viimeiset tunnit tän ihmisen kanssa.. Sä tiedät, jos luet tän. En voi pyytää sulta enää anteeks, koska oon tehnyt sen jo liian monta kertaa.

Ihan hävettää.. 

Se on se pelko. Se ihmismielen paha vihollinen.



43,4

Ajattelen positiivisesti.

Maisemanvaihdos.

Tää tekee hyvää. Pomo pakotti sairauslomalle, mä tottelin. Ei niin mun tapaista totella muita. Seinät kotona ahdistaa. Tutut naamat ja maisemat vielä enemmän. On pakko päästä pois. Matkalaukku oli pakattuna 20minuuttia lähtöpäätöksen jälkeen.

Tässä sitä mennään. Kohti Espanjan ilmastoa. Sinne mun on hyvä mennä, siellä mun on hyvä olla. Siellä mä käännän mun elämän suunnan. Abuelo & Abuela <3 Lähtöpäivä huomenna.

Jos mun jotkut tutut tätä lukee, ne ajattelee tästä samaa mitä aina. Mä pakoilen. Mä lähen karkuun. Niinkuin aina ennenkin. Ehkä tää on vähän sitäkin. Mut se ei vaan riitä et laitan puhelimen kiinni ja yritän pitää etäisyyttä. Mut on kuitenkin helppo löytää. Ensin ajattelin muuttoa toiselle pakkakunnalle, missä kukaan ei mua tunne, vois alottaa ihan alusta. Päädyin ratkaisuun, koska haluun totisesti etäisyyttä asioihin. Mikäs oliskaan parempi paikka kuin Espanja. Niimpä, ei sellasta ole.

Lapset seuraa perässä noin kuuden viikon päästä. Samoin muu perhe. Nyt mulla on ehkä enemmän aikaa purkaa ajatuksia tänne. Saada vähän selvyyttä tilanteeseen ja oman pään sisään. Nyt mä selvitän mistä tää kaikki johtuu.




Haikein tervesin; Carolina.

 

 

Miten sulla menee nykyään?

 

ihan okei

 

Töihin paluu on varmasti tuottanut arkeen lisää haasteita.

Miten sä oot sovittanut tän uuden arjen edelliseen?

 

ihan okei

 

Aijaa. Mites syöminen? Noudatat varmaan ateriasuunnitelmaa?

 

ihan okei

 

Jostain syystä en usko sua. Näytät taas hoikemmalta ku viimeks.

Mä nään et kaikki ei oo okei. Kerro mulle.

Täällä on turvallista puhua, niinkuin tiedät.

 

...kaikki on okei...

 

 

 

 

43.

Paska tsägä.

Tosiaan, alotin taas työt jotta saisin muuta ajateltavaa kuin tää kurjuus, jossa oon viettänyt liian monta kuukautta. Oon viettänyt nyt hommissa muutaman viikon, ja tää päätös palaamisesta osoittautui ihan helvetin paskaks ideaks. Ajatukset kyllä on tosiaan vaihtunut, mutta stressi on tullut. Syömiset unohtuu, mutta tekemistä riittää. En ehkä oliskaan ollut vielä valmis.

Nyt musta taas tuntuu pitkästä aikaa, et kuulun johonkin, että mun panosta tarvitaan. Hyödyllinen ja tarpeellinen. Se tuntuu omalla tavalla hyvältä. Työystävät oli täysin järkyttyneitä kun lampsin ekana päivänä töihin, ne oli ihan kauhuissaan mun muodonmuutoksesta. Ne tosiaan on nähnyt mut viimeks kakkosen syntymän jälkeen, yli 25kiloa isompana. Ehkä ne tottuu.

Syömiset on siis mennyt päin peppua, tai no ei oo mitään syömisiä. Omena tai appelsiini satunnaisesti. Hävettää.. Kaikille mä sanon syöväni kun kysytään. Nyt paljastan totuuden; paino on taas laskusuunnassa. 45kg.

Kukkuu.

Täällä mä olen. Ylhäisessä yksinäsyydessä. Kaikki on lähtenyt mun luota. Ehkä ne sai tarpeekseen.


Paino 46,7. vittu.